Väliaika

Blogi

Sohvakriitikolta: Elämä jatkuu ja uusia yhteyksiä voi löytyä tragediankin jälkeen

13.9.2022

Kuningatar Elisabeth, Patruunatehdas-näytelmän käsikirjoittaja Anne Koski-Wood sekä ohjaaja Panu Raipia ovat kaikki sen tienneet: ”Suru on se hinta, jonka maksamme rakkaudesta eikä ilman suurta surua ole voinut olla suurta rakkautta.”

Patruunatehtaan kantaesityksessä rakkaustarinaa kerrotaan tyttären ja äidin, perheen, ystävysten sekä työyhteisönkin näkökulmista ja jokainen tarina vie esitystä eteenpäin nivoen yhteen näytelmän teeman: eläkää, ihmiset, eläkää!

Patruunatehtaan tarina liikkuu eri vuosikymmenien välillä ja yksityiskohtiin on panostettu niin puvustuksessa kuin monipuolisessa lavastuksessakin. Kuumia flashbackeja 1970-luvulta tarjoilevat paitsi polyesterikalsarit Jani Johanssonin esittämän isän jalassa myös mascara, johon sylkäistään perheen äitinä esiintyvän Mari Pöytälaakson käyttämänä – puhumattakaan pienen lapualaistuvan pitsiliinoista ja verhojen kukkakuosista. Kiinnitähän huomiota myös onnettomuustutkijan (triplaroolia tekevä Mia Vuorela) hiustyyliin ja opettajan (tuplaroolia tekevä Jukka Puronlahti) slipoveriin… Yksityiskohtia tarvitaan. Ne tukevat esityksen aikalaissanomaa ja tuovat välillä kaivattua keveyttä näytelmään mukaan. Esityksessä käytetään myös mielenkiintoisella tavalla modernia videotekniikkaa kuljettamaan tarinaa, nostamaan tunnelmaa ja luomaan dramatiikkaa. Yleisöstä saatoin näytelmän alkuminuuteilla lähes aistia kotiseutuylpeyden, kun video kuljetti katsojia jokivartta pitkin kohti Lapuaa bassojen pauhun saattelemana.

Näytelmän pääroolissa nähdään selkeä, vahva ja varma Annika Junno, joka on sisäistänyt lapualaisflikan kipakan olemuksen tehden määrätietoisen suorituksen pienen tytön matkasta kohti naiseutta ilman äitiä ja isänkin kadotessa omaan menettämisen tuskaansa. Selviytymistarinasta alkaa kuitenkin edetessään löytyä toivoa ja se muistuttaa meitä omien juurien työstämisen tärkeydestä. Historian- tai lapsuudenkaipuuta ei kutsuta kaipuuksi turhaan eikä ihminen voi aina selvitä yksin, vaikka jokainen kokeekin asiat omalla tavallaan. Flikan matkassa ovat mukana mm. isoäiti (Marjut Sariola) ja lapsuudenystävät (useita rooleja tekevät Helena Puska ja Sanni Lehto).

Surun, rakkauden ja toivon lisäksi tragediaan kuuluu usein myös anteeksianto. Kuinka pitkään syyllisyyden taakkaa on kannettava, kuinka montaa sukupolvea syyllisyys saa koskettaa? Esa Ahonen antaa aiheelle kasvot tehtaanjohtaja Kosken roolissa, joka on hiottu äänensävyjä myöden kertomaan katsojille paitsi nöyrtymisestä myös omanarvontunnosta.

Kaiken kaikkiaan Patruunatehdas tavoittaa tunnelman tehtaan nousuvuosista suuronnettomuuteen ja jälkipyykkiin kitkattomasti. Onnettomuutta käsitellään faktan ja fiktion sulassa sovussa. Ainoastaan teknisten seikkojen läpikäyminen tuntuu välillä hiukan yksityiskohtaiselta. Roolien multitaskaaminen sujuu tekijöiltä hyvin ja esitys antaa ajattelemisen aihetta myös kotimatkalle!

SARI LAHTI
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2022–2023

---

 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.