Blogi
20.9.2022
Miltä tuntuu käydä vuosikymmeniä taistelua, joka hävittiin jo Lapualla 13. huhtikuuta 1976? Tai ehkä jo monta kertaa ennen sitä, turvallisuusepäkohtia sivuutettaessa… Miten voi olla totta, että historia sai julmasti toistaa itseään, vaikka Englannissa samankaltainen onnettomuus oli tapahtunut jo vuosia aikaisemmin?
Elokuvallisen immersiivinen Patruunatehdas upottaa katsojaan Etelä-Pohjanmaan sydämenlyönnit paikallisen jättiläisen voimalla. Tehdas, joka räjähti, ja näytelmä, joka pysäyttää. ”Minoon kaikkeni antanu”, todettiin lavalla. En epäile yhtään, etteivätkö luotitehtaan nykyisetkin työntekijät tällä taiteellisella puolella voisi sanoa samaa.
Itse asiassa tuntuu väärältä nimittää Patruunatehdasta näytelmäksi. Historioitsijasta se tuntuu samalta kuin nimittäisi tutkittua menneisyyttä saduksi. Ensi kertaa koin teatterissa, että näyttelemisen rajat on ylitetty ja elin uudelleen hetkiä, jolloin en ollut edes syntynyt.
68 loukkaantunutta, 66 vanhempansa menettänyttä lasta. 30 leskeksi jäänyttä, 5 000 hautajaisvierasta. 20 pappia, 40 arkkua tuomiokirkon edustalla. Kun odotus on turhaa, mutta mitään muuta ei voi tehdä. Kun aika ei kulu enää.
Ei tällaista aihetta voi näytellä, se täytyy elää ja sen mukana kuolla. Ensin todetaan ”Tuu tanssimahan Appaa!” ja sitten pääsiäistiistaina kello 7.42 maailma räjähtää. Mutta kyllähän äiteen pitääs tietää, kun lapsi on kuollu?
Teatteri on kuitenkin nyt,
Tämä kantaesitys on Lapuan oma näytelmä, ja Seinäjoen kaupunginteatteri on Etelä-Pohjanmaan oma teatteri. Patruunatehdas on kymmenien tekijöidensä kunnianosoitus taiteellisen johtajansa, Pauliina Saloniuksen, kymmenestä teesistä neljännelle. ”Paikallisuus on meille tärkeä arvo ja vahvuus. Haluamme vahvistaa paikallista identiteettiä ja lisätä yhteisöllisyyttä. Pyrimme tuomaan paikallisia aiheita näyttämölle vähintään kerran näytäntövuoden aikana.”
Rehellisesti sanottuna en tiedä, miten tuossa tavoitteessa olisi voinut onnistua paremmin. Seuralaiseni totesi ensimmäisen näytöksen jälkeen, ettei ole kovin tavallista, että kukaan ei taputa. Virkoin siihen: ”Niin no… Tämä ei ole tavallinen näytelmä.”
Pohdin, mihin salissa vallinnutta tunnelmaa voisi verrata. Keksin vain yhden kokemani tilanteen. Vierailemillani keskitys- ja tuhoamisleireillä vallitsi samanlainen, läpitunkemattoman tiivis tunnelma. Paksu kollektiivisuus, jonka jokainen yksilö kokee yhdessä toistensa kanssa. Kaikki käyttäytyvät järkytyttyään samankaltaisesti: hiljaisuudella kunnioittaen.
historia on nyt,
Paikallisesti mittaamattoman tärkeä aihe oli epäilemättä haastava lähestyä, sillä pahimmillaan teos voisi traumatisoida yleisöä uudelleen. Koen kuitenkin puhuvani jos en nyt kaikkien niin ainakin monen trauman kokeneen suulla sanoessani, että kaikki samastuttavat tunteet olivat mukana ja monen henkilön kautta.
Kiitin mielessäni koko tekijäkaartia siitä, että tärkein viesti oli vahvana, räjähdyksenpunaisena lankana. Moni, jolle olen luomusta kehunut, on todennut, ettei jaksaisi elämäänsä nyt yhtään draamaa lisää. Itse tosin ajattelin, että kyseessä on teos kohtaamisesta.
Silloin niin vaistomaisesti tiedettiin, mitä tehdä, kun oikein mitään ei ole enää tehtävissä. Kun sataa harmaata lunta. Mihin uskoa, kun tapahtunut ei voi olla totta? Kun mikään apu ei auta? Kun eteläpohojalaasen suru on sanatoon?
elämä on nyt!
Tämä on väkevä kuvaus siitä, ettei vaikeimman kokeneena ole kuitenkaan yksin, vaikka tyhjyys tuntuu rajattomalta. Ettei sanojen ja eleiden puuttuessa jätettäisi ilman läsnäoloa. Katsottaisiin vain silmiin ja oltaisiin, kannettaisiin taakkaa edes ihan pieni hetki yhdessä. Sitä on kuolemanruntelema elämä, inhimillisyyttä.
Salissa syyskuisena pimeänä iltana mietin: ”Kunpa Lapua olisi nyt täällä. Teitä ei ole unohdettu.” Teatteriravintolassa hetkeä myöhemmin yleisöä silmäillessäni totesin, että ehkä Lapua sittenkin oli paikalla. Niin monet itkettyneet silmät, niin monet tarinat. Olisin halunnut kuulla ne kaikki.
Äitini kertoi minulle tuona iltana omansa. ”Mä muistan mä menin kouluun silloin kauppikseen, kun kuului se pamahdus, räjähdys. Se kuuluu Seinäjoelle asti. Mä en muista, miksi mä olin sairaalas, mutta ne osastot oli valtavan täynnä. Ja sitte ku itte oli nuori… [Potilailla] sellaasia pieniä haavoja oli koko kroppa täynnä. Niin oli iso järkytys, ku aina sai enemmän tietoa, että mitä oli tapahtunu. Se kuului ihan selvästi. Ei voinut ymmärtää, kun Lapuallehan oli matkaa, kolokytä kilometriä, niin se kuuluu Seinäjoelle asti.”
Kuolema oli silloin, 40 kertaa, ja olemassaolo on alati tangoa katoavaisuuden kanssa. ”Vaikka ei sua luonani kuulu eikä näy, aatoksin luokses tulla mun suo.” Ne hetket, joita ei koskaan saa takaisin, ovat muistoissamme ikuisia. Teatteri on kuitenkin nyt, historia on nyt, elämä on nyt.
TARU YLINEN-LUOPA
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2022–2023
Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.
Samasta aiheesta
Pvm | Esitys | Näyttämö | |
---|---|---|---|
13.11.2024 klo 1900 | Ilari Johansson - Someoletettu (K18) | Alvar-sali | Osta liput |
14.11.2024 klo 1300 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
14.11.2024 klo 1900 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
15.11.2024 klo 1900 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
16.11.2024 klo 1300 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
16.11.2024 klo 1800 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
20.11.2024 klo 1500 | Puurojuhla | Alvar-sali | Osta liput |
20.11.2024 klo 1800 | Puurojuhla | Alvar-sali | Osta liput |
21.11.2024 klo 1300 | SEILI | Alvar-sali | Osta liput |
21.11.2024 klo 1900 | SEILI | Alvar-sali | Osta liput |
Vastaa