Blogi

Sohvakriitikolta: Koskaan ei ole myöhäistä puhua

13.9.2022

Isä, tytär ja mumma. Jani Johansson, Kerttuli Kivimäki ja Marjut Sariola. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Patruunatehdas-näytelmä on hyvä esimerkki siitä, että mitä yksityiskohtaisemmin yhden ihmisen tarina kerrotaan, sitä useampi ihminen voi siihen samaistua. Vain harva kohtaa elämässään tällaisen katastrofin, mutta jokainen kohtaa luopumista ja kuoleman. Meidän elämäämme vaikuttavat myös monin tavoin sodat ja kriisit, jotka ovat kohdistuneet edellisiin sukupolviin tai alueellamme asuviin ihmisiin. Perusturvallisuutemme järkkyy, kun näemme, että mitä tahansa voi tapahtua. 

Lapsi on paikalla, kuulee ja näkee, mutta hän jää vaille selityksiä.

Perheen ja lapsen näkökulma tekee tapahtumista merkityksellisiä. Lapsen asema on tuotu esiin totuudenmukaisesti. Lapsi on paikalla, kuulee ja näkee, mutta hän jää vaille selityksiä. Hänellä on turvallisia kainaloita, joihin hän voi käpertyä, mutta vastaukset kysymyksiin tulevat vasta paljon myöhemmin.

Patruunatehdas kuvaa tavallisten ihmisten elämää. Kerronta etenee välähdyksittäin kuin muistot. Esiin piirtyvät kodin keittiö, tehtaan liukuhihna, naapurit ja opettaja. Tarina polveilee tutun ja turvallisen sekä kaiken muuttavan onnettomuuden välillä hakien tilaa hengittää. Onnettomuuden uhrit ovat persoonia, joista 40:n elämä jatkuu vain muistoissa. Tarinalla on kuitenkin selvä päämäärä: selvittää totuus ja oppia elämään sovussa sen kanssa. 

70-luvun maaseudun kyläyhteisö piirtyy tuttuna. Suhde naapureihin ja koulukavereihin on läheinen ja luonteva. Opettaja ja pappi ovat kaikessa tärkeässä mukana ja he pyrkivät pitämään elämän hallinnassa. Jumala on ihmisten puhekumppani, jota muistetaan kiittää ja jolle uskalletaan huutaa tuskaa. 

Jos vaikeista asioista vaietaan, mieli rakentaa omia selityksiä.

Näytelmässä kaikki elementit liittyvät saumattomasti yhteen. Videomateriaali, äänimaailma ja tähän teokseen sävelletty musiikki syventävät kerrontaa. Uskottava ajankuva syntyy lavasteista, puvustuksesta ja kampauksista, jotka ainakin 70-luvulla eläneille menevät ihon alle. Vaatetus liittyy vahvasti tunnemuistiin: on helppoa palauttaa mieleen, miltä isän paidan neulos tuntui tai miltä nahkatakki tuoksui.

Merkittävää näytelmässä on se, kuinka monin tavoin kuolema kohdataan: vaikenemalla, kapinoimalla Jumalaa vastaan, itsetuhoisin ajatuksin, muistamalla elämän hyviä hetkiä tai kaipaamalla. Keskeistä on myös puheen merkitys. Jos vaikeista asioista vaietaan, mieli rakentaa omia selityksiä. Jos vaikenet asioista suojellaksesi lasta, hän saattaa kokea puhumattomuuden hylkäämisenä. Koskaan ei ole silti myöhäistä puhua. Kuulijat voivat matkan varrella vaihtua, mutta asioiden ääneen puhuminen on silti merkityksellistä ainakin itselle.

Esitys piti katsojan mukana alusta loppuun saakka. Syvällä surussa käytiin, mutta sieltä palattiin pintaan nopeasti. Kaikki näytelmän henkilöt olivat omalla tavallaan merkittäviä. Sanoman kannalta onkin tärkeää, ettei tarinassa ole sankareita, vaan jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas. Totuus tapahtumista kaivettiin esiin vähitellen, jolloin se oli helpompi vastaanottaa. Suru ja kipu alleviivasivat elämän hyviä hetkiä, kuinka ihmeellisiä ovat arjen pienet ilot ja yhteys perheenjäsenten ja ystävien välillä.

HELMI TUOMINEN
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2022–2023

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.