Blogi
30.8.2022
Toimittaja Toive Tynjälä näki, miten laajalti Lapuan katastrofi kosketti ja kertoo, miten myös Ruotsissa saatiin tuoreeltaan tieto onnettomuudesta.
Seinäjoen kaupunginteatteri on ottanut työn alle suururakan, jonka tuottaminen on surutyötä, mutta kannustamista myös elämän jatkumiseen.
Olen vuosikausia miettinyt, olisiko Lapuan patruunatehtaan räjähdys ooppera-aihe Ilmajoen Musiikkijuhlille. Seinäjoki ehti ensin.
Neljän vuoden kuluttua tulee 50 vuotta siitä, kun elämä ikään kuin pysähtyi. Vain ambulanssit kiirehtivät Paukun ja Seinäjoen keskussairaalan väliä. Ruumisautot kulkivat hitaammin siirtäen 40 vainajaa pois räjähdyspaikalta.
Työpäiväni tiistaina 13.4.1976 alkoi kiireisesti.
Työpäiväni tiistaina 13.4.1976 alkoi kiireisesti. Kodin oven sulkiessani korviini kantautui jokin erikoinen, kaukainen humahdus. Mutta en siihen sen kummemmin osannut reagoida, josko se tuli oven sulkemisesta. Matkasin työpaikalle, joka oli Seinäjoen silloisen keskussairaalan risteyksessä Keskuskadulla Seinäjoen historiallisen työväentalon yläkerrassa.
Istahdin työpöydän ääreen ikkunan viereen. Saman tien huomasin, että pari ambulanssia kaarsi keskussairaalaan ja tulivat saman tien takaisin taas hätävalot ja pillit päällä. Ajattelin ensin, josko Itikanmäelle olisi sattunut jotakin.
Soitin kuitenkin Pohjanmaan Kansa -lehden päätoimituksen Vaasaan, jossa puhelimessa oli toimitussihteeri Ritva Hiltunen. Kerroin näkemäni. Hän sanoi, että Lapualla, ehkä patruunatehtaalla on sattunut jotakin kauheaa, mutta sinne on kaikki yhteydet poikki. Lähde heti sinne!
Keräsin kameralaukkuuni tarvittavat välineet ja matkaan. Ajoin ambulanssien välissä tuon 30 kilometriä niin lujaa kuin Morris Marinallani pääsin, etten tukkisi tietä pelastusautoilta. Tiesin tien näiden perässä mennä. Taisi Paukun kohdalta nousta savuakin, en muista tai ehdinkö edes seurata liikenteen keskeltä.
Kohti Paukkua ajoin ja pysähdyin Latomäen Sähköliikkeen eteen aivan lähelle tehtaan porttia. Jätin autoni siihen. En edes huomannut kuin vasta kiireellä autosta noustessani, että olin ajanut suuren lasiröykkiön päälle. Sähköliikkeen isot näyteikkunat olivat kaikki räjähdyksen voimasta rikkoutuneet, siruina maassa. Juoksin portista sisään.
Portilla ei ollut ketään vartiossa, ambulanssit ja ruumisautot vain ajoivat siitä sisään ja ulos. Näky oli surkea, monet naiset itkivät seinustoihin ja oviin nojaten, vielä kuului luotien vinkunaakin. Ensiapuihmiset ja nähtävästi pelastuneet työntekijät touhusivat kiireellä ja kaivoivat raunioista kuuluvien äänien perusteella röykkiön alla olevia vielä elossa olevia. Mutta löytyi sieltä myös menehtyneitä.
Minäkin marssin kameralaukkuni kanssa suoraan sen kasan päälle, joka räjähdyksen jälkeen oli pudonnut korkealta maan pinnalle. Ambulanssit ajoivat röykkiöiden luo ja niistä kaivettiin ihmisiä, osa elossa ja osa jo menehtyneitä. Valokuvasin ahkerasti.
Kun ehdin siinä hidastaa, kuulin sekä röykkiön sisältä ihmisvaikerointia, huutoa ja itkua että myös joitakin räjähdyksiä. Kollegani, Vaasa-lehden lapualainen toimittaja Hannu Risikko oli jo ehtinyt paikalle.
Näky oli kaamea ja surullinen. Monet naiset olivat ikään kuin pelosta lymyttäytyneet pystyyn jääneen rakennuksen ovien taakse, josta he itkien vilkuilivat, kuka työtoveri seuraavaksi löydetään röykkiöstä loukkaantuneena vaiko menehtyneenä. Ambulanssit ja ruumisautot täyttyivät peräjälkeen.
Paikalle oli saapunut iso joukko tuttuja toimittajia, kuten olettaa sopii. Lapualainen Risikko kertoi useista tuntemistaan Paukun työtekijöistä, joilla oli vaara tässä räjähdyksessä menehtyä. Lopultahan heitä oli 40.
Etelästä moni toimittaja yritti Lapualle ilmateitse, mutta Lapuan yläilmat olivat jatkoräjähdysten takia ehditty panna lentokieltoon. Taivaalla ei nähty liikehdintää. Mutta Paukun alueella sitäkin enemmän.
Lähdimme isolla joukolla ilman opastusta katsomaan ruokalan viereistä toimisto- ja asuinrakennusta, joka oli sortumassa kovan räjähdyksen seurauksena. Sen sisällä ei ollut enää henkilöitä. Mutta varovasti etenimme, ettei yhtäkkinen lisäsortuminen vie mennessään. Rakennus jäi pystyyn.
Kun sieltä palasimme, emme enää päässeet tehtaan porttien sisälle, jossa äsken mitään aavistamatta olimme. Portille ilmestyneet vartija kielsivät menon erityisesti siksi, kun siellä on edelleen räjähdysvaara. Ja me toimittajat varttitunti sitten olimme tällä vaarallisella alueella kuvaamassa ja haastattelemassa, mitään vaaraa aavistamatta.
Haastatteleminen oli tosi vaikeaa, koska naiset eivät puhuneet itkun seasta mitään ja miehet olivat tosi työssä etsien ihmisiä raunioista. Minäkin olin aivan röykkiön päällä, en osannut pelätä. Mutta kiellon jälkeen kylläkin.
Olin paikalla kello kymmeneen – kuvarullat piti saada bussilla Vaasaan. Lähdin kohti Seinäjokea ja mietin mitä seuraavaksi.
Minun kuvaamiani järkyttäviä otoksia lähetettiin myös luvallani Helsinkiin Suomen Sosialidemokraattiin [nykyinen Demokraatti-lehti]. Köyhä toimittaja sai niistä kuvista suolarahaa. Sen sijaan luvattu palkkio suli Pohjanlahteen ja jäi saamatta Ruotsin Aftonbladetista, jota myös suomalainen työväestö luki. Päätoimittajana oli silloin Yrsa Stenius, joka tietoja ja kuvia pyysi.
Näiden lehtien, kuten Pohjanmaan Kansankin suurena kiinnostuksena oli keskussairaalaan elossa tuotujen nimet, jotka sairaalasta sain. Niitä nimiä ei ollut muissa valtakunnan eikä täkäläisissäkään lehdissä, mutta Ruotsin yhdessä lehdessä.
Tällaista listaa ei tänä päivänä olisi saatavissa.
Keskussairaalan tuotiin helikopterilla tarvittavaa veriplasmaa. Kävin kuvaamassa kopterin jokivarren pellolla.
Sain sairaalasta luvan mennä haastattelemaan kahta henkilöä, työnjohtajaa ja työntekijää, jotka olivat hengissä selvinneet ja olivat haastattelukuntoisia. Voitte arvata, että haastattelutilanne oli erilainen, mihin olin tottunut. He kertoivat aamupäivällä kokemastaan ja myös tutuista lähellä työskennelleistä työtovereista, kantaen huolta miten näille on käynyt. He vaikuttivat tyytyväisiltä siinä sairaalapeteillään.
Loppupäivä oli kiireinen, kun juttuakin piti ehtiä kirjoittaa. Minun jutuntekoani helpotti suuresti se, kun sain sairaalasta tiedon uhreista, jotka olivat sinne ambulanssilla tuotu ja olivat elossa. Pohjanmaan Kansa olikin kysytty lehti seuraavana päivänä, kun lukijat saivat siitä tiedon, ketkä ovat elossa sairaalassa. Tällaista listaa ei tänä päivänä olisi saatavissa.
Sain Vaasasta jatko-ohjeet. Lähdin uudestaan Lapualle. Kuvasin, mutta eipä sieltä paljon irti enää saanut. Kaaos, suru ja epätietoisuus oli valtavaa. En päässyt lähellekään tapahtumapaikkaa. Muutaman tutun luottamusmiehen sain kiinni ja heitä jututin.
Juttuskaalan kokoamisessa tärkeänä työkaluna oli työmarkkinatoimittajalle syntyneet ystävyyssuhteet Paukun pääluottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen kanssa. He kaikki, osastojenkin luottamushenkilöt olivat avuliaita. Joskus tuli kieltämättä kyynel silmään, kun haastattelussa oli pitkäaikaisen tutun perhe, joka oli menettänyt äitinsä, isäänsä tai esivanhempansa.
Kyllä se tuttuus painoi herkkää mieltäni, kun haastattelin monia suuren surun keskellä eläviä, puolisonsa tai läheisensä menettäneitä. Paukun pamaus vei hengen 40 työntekijältä. Elin lapualaisten kanssa samaa surua viikkokaupalla, sillä tunsin monia joko menehtyneitä ja puolisonsa tai ystävänsä menettäneitä.
Parin-kolmen viikon ajan lähes joka päivä auton nokka suuntautui aamuisin Lapualla jutun tekoon. Voitte kuvitella työn raskautta. Ei silloin ollut kenellekään, toimittajista nyt puhumattakaan minkäänlaista kriisiapua.
Hautajaiset, ne olivat sitten asia erikseen. Kun päiväkausia olin ollut kiinni tässä järkyttävässä turmassa, alkoi jo tulla ajatukset, josko tästä pääsisi muihin hommiin. Meillä oli Vaasassa toimituksen työpalaveri päivää ennen hautajaisia. Yritin saada työtoveria siunaustilaisuuteen. Mutta en onnistunut.
Mutta elämä jatkui. Oli hautajaiset, joista ainakin minulle tuli melko raskaat. Aivan kuin omaistani olisin ollut saattamassa viimeiselle matkalle. Siihen aikaan ei tunnettu kriisiapua. Oli vain tehtävä työtä. En saanut lähimmistä työtovereistanikaan apua isoon hautaustilaisuuteen. Oli mentävä itse.
Muistikuva on edelleen tarkka: 40 valkoista arkkua on sijoitettu kirkkomaalle kaareen tuomiokirkon tapulin eteen. Tapulin portailta lausuttiin menehtyneille viimeiset sanat.
Kun saattoväki kokoontui kirkonmäelle, ajoi tumma valtion auto Seinäjoen suunnasta kirkon portin eteen. Portin pielessä seisoi parlamentaarikko Kustaa Tiitu. Auto pysähtyi, takaovi pongahti auki ja sieltä nousi ripeasti tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka marssi suoraan Tiitua kättelemään. Siitä veljet marssivat kirkkopihan etuaitioon, Kekkonen istahtaen pehmustetulle sohvaistuimelle.
Suurin osa vainajista kuljetettiin Lapuan Simpsiön hautausmaalle. Mutta vielä oli paljon juttuja tehtävä. Suru ei ollut yksin, vaan myös elämään jääneiden omaisten tulevaisuus avustuskeräyksineen. Sitten tietenkin käräjöinnit, kun syyllisiä etsittiin. Se tuntui jotenkin vähäpätöiseltä, kun suurimmasta oli päästy yli ja elämä leskien ja monien lastenkin kohdalla jo avautui eteenpäin. Muistan Lapuan kaupungin sosiaalijohtajan monet haastattelut. Hän jos kuka osasi ottaa asian kohdaltaan hyvin ja hoiti tehtävänsä myös mediaan hyvin.
On mielenkiintoista kokea ja nähdä, miten toteutuu ohjaaja Panu Raipian lupaus siitä, että uusi näytelmä henkii pohjalaisittain uskoa elämään ja puhuttelee nykyihmistä: ”vasta ymmärtämällä oman tarinansa ihminen voi löytää paikkansa historiassa. Uskon, että teatteri voi omine keinoineen tuoda ymmärrystä, lohtua ja auttaa näkemään asioiden eri puolia.”
Ajattelen myös sitä, kun ensi-illassa istun teatterin Alvar-salissa, miten samaistun siihen kaikkeen mitä näyttämöllä tapahtuu. Otan varmaan nitrosuihkeen mukaan!
TOIVE TYNJÄLÄ
Ilmajokelainen sosiaalineuvos, toimittaja, eläkeläinen
Samasta aiheesta
Pvm | Esitys | Näyttämö | |
---|---|---|---|
01.11.2024 klo 1300 | SEILI | Alvar-sali | Osta liput |
01.11.2024 klo 1900 | SEILI | Alvar-sali | Osta liput |
09.11.2024 klo 1800 | Eikä yksikään pelastunut, Ensi-ilta | Alvar-sali | Osta liput |
13.11.2024 klo 1900 | Ilari Johansson - Someoletettu (K18) | Alvar-sali | Osta liput |
14.11.2024 klo 1300 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
14.11.2024 klo 1900 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
15.11.2024 klo 1900 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
16.11.2024 klo 1300 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
16.11.2024 klo 1800 | Eikä yksikään pelastunut | Alvar-sali | Osta liput |
20.11.2024 klo 1500 | Puurojuhla | Alvar-sali | Osta liput |
Todella mielenkiintoista,todella haikeeta mutta osa Suomen surullista historiaa. Olin itse 11v kun patruunatehdas räjähti. Asuin Vaasassa ja muistan kun Isäni lähti tekemään työkaverinsa vuoron kun hänen täytyi lähteä Lapualle selvittämään onko siskonsa hengissä. Tämä näytelmä täytyy nähdä. Pohjanmaan junaan on noustava nykyisen Tampereen likan miehensä kanssa. Serlaa tarttee varmaan ottaa mukaan. Yt. Tiina Hietala
Tiina kiitos ja tervetuloa!