Blogi

Sohvakriitikolta: Humisevan harjun hyytävyys on jokaisen koettava itse

30.9.2021

Humiseva harju -näytelmän yhtä kiistaparia näyttelevät Henna Sormunen ja Heidi Ajanto. Kuva: Jukka Kontkanen

Emily Brontën vuonna 1847 kirjoittama Humiseva harju – Wuthering Heights herätti ilmestyessään huomiota rajuutensa ja raakojen teemojensa takia. Ajan kuluessa romaani alettiin mieltämään enemmänkin rakkaustarinana. Pelkkää romantiikan nälän tyydyttämistä teatterikatsomosta on kuitenkaan turha tällä kertaa hakea. Niin simppeliä tämä ei taida olla. Mielestäni Jo Cliffordin dramatisoiman Humiseva harju -näytelmän teemat ovat niin moniulotteiset, että ne on koettava ja tulkittava jokaisen itse. Kateus, kosto, katkeruus. Rakkaus, rujous, raakuus. Jokaiselle löytyy kokemuspintaa johon tarttua.

Tuntuu hienolta istua salissa ennen esityksen alkua. Esirippu on kiinni ja valot sammuvat. Se virittää tunnelmaan, ollaan jotenkin perinteisen teatterikokemuksen äärellä. Ja sama tunne kantaa koko esityksen läpi. Pauliina Saloniuksen ohjauksessa luotetaan upean koskettavaan tekstiin, näyttelijöiden läsnäoloon ja ilmaisuun.  Ja onhan tämä esitys läpikotaisin näyttelijätyön juhlaa, jota on etuoikeus seurata. 

Näytelmän kaikkia näyttelijäsuorituksia tekee mieli ylistää monin sanoin.

Heidi Ajanto (Cathy) ja Jussi Jätinvuori (Heathcliff) tekevät molemmat roolisuoritukset, joista paistaa sellainen tunteenpalo, että omaakin sielua korventaa. He ovat lavalla kuin kaksi magneettia jotka yrittävät irrottautua, mutta joita magneettikenttä vetää takaisin yhteen koska niin on pakko fysiikan lakien mukaan tapahtua.

Heidi Ajannon muutosta tyttölapsesta sairauden runtelemaksi, persoonallisuutensa menettäneeksi naiseksi on hurjaa katsottavaa. Saman muutoksen kokee myös Jätinvuoren tulkitsema Heathcliff, joka kehittyy nuoresta poikasesta katkeruuden syövyttämäksii ihmishirviöksi. Välillä huomasin miettiväni, onko näiden kahden kohdalla lavalla enää sama näyttelijä laisinkaan?

Oli hienoa nähdä myös Jani Johansson (Hindley) roolissaan. Hänen aikaisemmin näkemäni roolityöt ovat sisältäneet jokainen hippusen tai enemmänkin komiikkaa, mutta ei nyt. Hän on roolissaan ihmispolo jonka kohtalona on siirtää itse kokemansa väkivalta sukupolvelta seuraavalle. Mari Pöytälaakso on palvelijatar Nelly Dean. Hän onnistuu omassa roolissaan tuomaan hienosti esille Nellyn ristiriitaisuuden, joka ei palvelijalle ominaisesti seuraa tapahtumia äänettömästi sivusta, vaan on myös itse puolensa valitseva aktiivinen osallistuja.

Minä katsomossa uskoin jokaisen lavalla lausutun sanan.

Myös muut roolit taituroidaan tarkasti ja jättävät katsojan aprikoimaan hahmojen todellista olemusta. Humisevan harjun rähjäisen ja vettä vuotavan katon alla asutaan olosuhteissa, jotka kovettavat ihmismielen. Onko herra Earnshaw (Esa Ahonen) sydämellinen tuodessaan kotiin uuden lapsen vai sadistinen isä piestessään biologista poikaansa? Onko Hindleyn vaimo Frances  (Mia Vuorela) huomionhakuinen hysteerikko vai mieleltään tasapainoton ?

Kun näytelmän toisella puoliskolla siirrytään kullalla silattuun Rastaslaakson kartanoon, ei ihmisluonto kuitenkaan paremmaksi muutu. Kartanoa isännöivä Lintonin perhe, isä (Heikki Vainionpää), poika Edgar (Ville Orttenvuori) ja tytär Isabella (Henna Sormunen) paljastavat kukin rooleissaan omaavansa samoja heikkouksia eivätkä motiivitkaan aina ole pyyteettömiä. Kuten ei Jukka Puronlahden mainiosti näyttelemän tohtori Kennethinkään. Hoidot ja lakoniset diagnoosit irtoavat naukun voimalla.

Näytelmän kaikkia näyttelijäsuorituksia tekee mieli ylistää monin sanoin. Nyt on onnistuttu lataamaan kaikki tunne lavalle ja minä katsomossa uskoin jokaisen lavalla lausutun sanan. Vihaan ja säälin jokaisen näyttelijän luomaa hahmoa mutta samaan aikaan toinen mieli ihailee heidän rohkeuttaan tuntea niin syvästi. Nämä roolityöt todellakin ansaitsevat tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Humiseva harju on myös tarina luokkaeroista ja ihmisten väliin pystytetyistä muureista. Kuka saa rakastaa ja ketä? Riikka Aurasmaan pukusuunnittelu korostaa näitä eroja oivaltavalla tavalla. Humisevan harjun tilalla pukeudutaan maanläheisiin väreihin ja kankaan karheuden voi kuvitella raapivan poskea. Rastaslaakson parempi väki liikkuu kepeästi koska yllä on pehmeää ja pastellisävyjä.

Lavastuksen suunnittelu on Juho Lindströmin käsialaa. Siinä ei kikkailla erikoisilla tehosteilla mutta on siksi juuri hyvä. Ylös nummille noustaan nauttimaan vapaudesta ja tuulen tuiverruksesta. Pieni käkkyräinen puu siintää horisontissa. Pienessä tuvassa takka luo pienen lämmön mutta kovasti kallellaan oleva pöytä on yksityiskohta, joka kertoo perheen asioiden olevan ihan väärin ja vinksallaan. Riku Metsä-Ketelän luoma äänimaailma vinkuu sekä mouruaa. Yhdessä lavalle lankeavan sateen kanssa palautuu mieleen muisto, jossa istun kylmissäni tunturissa ja koleus tuntuu joka jäsenessä. Se on samalla ikävää ja ihanaa mutta siitä tiedän kokeneeni upean teatteriesityksen!

Seinäjoen kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvästä englanninkielisestä haastattelussa näytelmäkirjailija Jo Clifford kertoo, kuinka aluksi inhosi Humisevan harjun henkilöitä. Ajan myötä tärkeimmäksi asiaksi muodostui kuitenkin se, mitä hän tunsi näiden ihmisten puolesta ja heidän kanssaan. Eipä tuota taida sen paremmin sanoa.

MERVI SOINI
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2022

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.