Mistä valinnoistamme jälkeläisemme joutuvat maksamaan, omistaanko vain?

1.2.2021

Humiseva harju

Humisevan harjun ohjaaja Pauliina Salonius istuu koesateessa näytelmän harjoitusaikana. Kuva: Juho Lindström

Emily Brontën romaani Humiseva harju (Wuthering Heights) julkaistiin vuonna 1847.

Tarina sijoittuu Brontën kotiseudulle Yorkshiren syrjäisille nummille. Teoksen karu ja villi nummi näyttää meille ihmisluonnon. Hyvän ja pahan monet kasvot. Se näyttää maailman, joka on väkivaltainen ja julma. Brontën aikalaiskriitikot kokivat romaanin kuvaavan niin syvää pahuutta, ettei sen katsottu voivan olla naisen kirjoittama. Minua on aina kiehtonut näyttämöllä ihmismielen hyvyys ja pahuus, niiden yhteenkietoutuneisuus. Inhimillinen hyvä ja inhimillinen paha ovat alati muuttuvia määreitä.

Humiseva harju on tarina kahden sieluntoverin, Cathyn ja Heathcliffin, rikoksesta toisiaan ja samalla itseään kohtaan. Tarina kahdesta ihmislapsesta, jotka elämän myrskyissä hylkäävät oman luontonsa ja pettävät toisensa. Se on kuvaus erään leikin lopusta, henkisestä ja aineellisesta rappiosta ja kasvamisesta maailmaan, joka ei ole oikeudenmukainen eikä tasavertainen.

Entä jos rikos toista kohtaan on niin suuri, ettei anteeksianto ole mahdollinen? Ihmisellä on tarve oikaista kärsimänsä vääryydet. Ellei maailmassa pyritä oikeudenmukaisuuteen, sorretut nousevat vastarintaan ja ottavat sen mikä heille kuuluu – keinolla millä hyvänsä. Mutta milloin voimme puhua kostosta? Kosto on vihan tuote. Se on varoitus. Kosto ei kuitenkaan poista tapahtunutta, vaan yksilön kokemat vääryydet ovat silti olemassa, eivät ne katoa vastavuoroisesti tehtyjen vääryyksien, saati kuoleman myötä. Anteeksiantamisen prosessi on hidas. Sanotaan, että anteeksiantaminen vahvistaa kuolevan kokemusta toivosta. Anteeksiantaminen ei tarkoita vääryyden sallimista tai hyväksymistä. Se on vapautus syyllisyydestä ja häpeästä, ihmisen vajavuuden tunnustamista.

Brontën harjulla vallitsi luokkajaot, eikä meidänkään maailmamme ole vielä yhdenvertainen. Englantia ravisteli tuolloin teollinen vallankumous – meidän maailmaamme pandemia. Molemmissa ajoissa on aistittavissa sama pelko muuttuvaa maailmaa, tuntematonta kohtaan.

Selviytyäkseen tuossa maailmassa, ihminen tarvitsee toista ihmistä, rakkautta ja hyväksyntää. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet ovat perustarpeitamme. Humisevan harjun ihmislapset ovat jääneet vaille tuota perusturvaa, ja sen heijastumista tunne-elämään ei voi välttää.

Meidän tarinamme keskeisimmät henkilöt läpäisee muukalaisuus. Sillä on monet kasvot, aivan kuten hyvällä ja pahalla. Muukalaiseksi voi myös päätyä omien valintojensa kautta. Kyse onkin ennen kaikkea valinnoista. Valinnoista, jotka kertautuvat. Mutta mistä valinnoistamme jälkeläisemme joutuvat maksamaan, omistaanko vain?