Väliaika

Blogi

Ohjaajalta: Että joku rakastaisi

10.9.2024

Ensikohtaamiseni Saaristomeren syrjäisen ja karun kauniin vanhan sairaalasaaren kanssa oli jo ala-asteella, kun teimme Turusta luokkaretken Seiliin. Siellä toimi Suomen ensimmäinen mielisairaala vuodesta 1689 aina vuoteen 1962. Viimeiset 70 toimintavuottaan Seili toimi naisten suljettuna mielisairaalana. Tuosta matkasta muistan saaren ainutlaatuisen ja jotenkin taianomaisen tunnelman sekä vanhan puukirkon, jonka hautausmaalla oli rivissä askeettisia valkoisia puuristejä. Ne olivat Seilin saarelle iäksi suljettujen potilaiden hautoja.

Kun sitten muutama vuosikymmen myöhemmin seisoin samalla hautausmaalla tasan sata vuotta itseäni aikaisemmin syntyneen Pauliina-nimisen naisen haudalla, Seilin naisten tarinat alkoivat kutsua luokseen. Mietin, mikä oli tuonut Pauliinan saarelle 1900-luvun alussa ja mikä oli hänen kohtalonsa? Oliko hän mieleltään sairas vai kokonaan vailla diagnoosia mielen sairaudesta, kuten niin moni Seilin saarelle muusta yhteiskunnasta eristetty nainen, vailla mahdollisuutta enää koskaan palata mantereelle?

Seili kertoo neljän saarelle suljetun naisen tarinan. Ne pohjautuvat arkistoista löytyneisiin potilasasiakirjoihin, joita on dramatisoitu lähtötarinaa kunnioittaen. Seili on myös rakkaustarina, se on tarina Sofiasta ja Johanneksesta, jotka kohtaavat toisensa väärässä ajassa ja paikassa, mutta kohtaaminen kantaa läpi ihmiselämän.

Seilin naisten, näiden rikkinäisten ja rikottujen mielien tarinat ansaitsevat tulla kerrotuksi. He ovat tehneet elämässään vääriä valintoja ja menettäneet elämässään kaiken, ja ainoa toivoa ylläpitävä liekki löytyy saaren omasta pienestä yhteisöstä. Kun mitään muuta ei enää ole jäljellä, yhteisön voima ja tuki kannattelevat. Mitä saarelle suljetut naiset ovat ajatelleet katsoessaan aavalle merelle? Mistä he ovat haaveilleet? Vapaudesta? Että joku tulisi noutamaan? Joku rakastaisi?

PAULIINA SALONIUS
ohjaaja

Pauliina Salonius. Kuva: Jukka Kontkanen