Väliaika

Blogi

Sohvakriitikolta: ”Mä en halua kadota”

18.9.2024

Vain muutama sukupolvi sitten olisin voinut olla yksi heistä, naisista, jotka lähetettiin arkkulaudat mukanaan Seilin hospitaaliin, saarelle Turun edustalla. Viime vuosisadan alussa ei terapiasta vielä puhuttu ja loppuelämän saattoi päätyä viettämään syrjäisellä saarella lähes syyttä tai ainakin ilman minkäänlaista virallista diagnoosia. Kolmannes Seiliin lähetetyistä naisista oli täysin terveitä, he olivat vain kokeneet jotakin järkyttävää, pelottavaa tai ylivoimaista tai yrittäneet suojella itseään tai läheisiään. Näiden jopa perusteetta yhteiskunnasta eristettyjen naisten äänen Seinäjoen kaupunginteatteri haluaa saada kuuluviin ja tekee sen musikaalin muodossa. Seili on paitsi neljän naisen tarina, myös tarina traumoista ja muistutus itsesuojeluvaiston ja toivon tärkeydestä, yksilön ja yhteisön voimasta. Se on myös teatterinjohtaja Pauliina Saloniuksen jäähyväisohjaus Seinäjoella. Salonius kehottaakin katsojia etsimään riipaisevien kohtaloiden joukosta sen toivon ja kauneuden, joka kannattelee epätoivon hetkellä.

Seili on tarina, mutta täysin keksitty se ei ole. Satu Rasilan ja Mikko Koukin käsikirjoitus perustuu aitoihin potilasasiakirjoihin, olkoonkin, ettei kenelläkään musikaalin naisista ole suoraa esikuvaa oikeassa elämässä. Tapaamme Sofian (Natalil Lintala), kun hän kieltäytyy järjestetystä avioliitosta parahtaen ”Mä en halua kadota!” – kuin viittauksena tulevasta. Sofia karkaa, vaikka ymmärtää, että on sitten elämässä täysin yksin. Vaan sitten tulee Johannes (Kai Bäckström), joka pelastaa hänet useammalla kuin yhdellä tavalla. Sofian elämää seurataan vuodesta 1910 aina hospitaalin sulkemiseen vuonna 1962, kun vielä elossa olleet potilaat vihdoin pääsevät saarelta pois. Aika oli eri, mutta niin olivat olosuhteetkin, ja tästä syystä ”hoidosta” voi puhua vain lainausmerkeissä. Tämän osoittaa karmivan taidokkaasti Pasi Nikula hospitaalin johtajan roolissaan. Vaikka saarelle tullessaan olisi terve, Sofian sanoin siellä ”mieli murenee”.

Jos musikaalin mielenterveysteema vain yksinkertaisesti on liikaa tai tulee liian lähelle, voi Seiliä tarkastella myös visuaalisena kokonaistaideteoksena, johon musiikki tuo oman ulottuvuutensa. Jussi Vahvaselän alkuperäissävellykset muodostavat yhdessä Jani Uljaksen riisutun mutta pysäyttävän lavastuksen kanssa maailman, joka sulkee katsomonkin sisäänsä. Näyttämökuvissa hyödynnetään myös videoita ja projisioita: teatterilaiset ovat tehneet matkan oikealle Seilin saarelle ja musikaalin ruokasalin ikkunan takana huojuvatkin todellisen Seilin puutarhan puut. William Turnerin esikuvan mukaisesti näyttämökuviin on tuotu saariston utuista tunnelmaa, jota orkesterin tummat sävelet korostavat. Vaikka oikeaa vettä ei käytetä näyttämöllä lainkaan, on vesi yhdessä päärooleista. Se on koko ajan läsnä – sateena, merenä, suihkuna, jäänä, jopa viimeisenä leposijana. Seilissä ollaan paitsi koko ajan veden äärellä, hetkittäin myös sen alla.

Kävin kesällä tutustumassa entisen Törnävän piirimielisairaalan alueella olevaan sairaalamuseoon ja myös Piirin karuun hautausmaaosastoon, jossa potilaat lepäävät ilman omia hautakiviä, osin keksityt nimet yhteiskiviin kaiverrettuina. Seili näyttäytyy saman kylmiä väreitä nostattavan teeman jatkeena. Menneisyyttä on aina välillä vaikea hyväksyä. Mutta vaikka aihe on vakava, paikoin raskas, teatteri onnistuu käsittelemään sitä koskettavasti vaan ei silti rypevästi. Näytöksen jälkeen aloin miettiä, kuinka koronapandemia näytti myös meille mitä sosiaalinen eristäytyminen voi olla. Vaikka omat kokemuksemme eivät toki pääse lähellekään Seilin naisten elämää, herättivät ne ehkä kuitenkin huomaamaan, että yhteisöä tarvitaan. Seilin naiset kannattelivat toisiaan, opitaan siitä. Kaikilla meillä on taakkamme, ”kaikilla meillä on johannes, joka tulee hakemaan”.

OUTI VUOLLE 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2024-2025 

---

 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.