Blogi

Sohvakriitikolta: Onnea mä metsästän – tahdon saada suuren

27.11.2023

Pitkän työpäivän, oman opiskelun ja läheisen luo tehdyn sairaalavierailun jälkeen teatteri-ilta ei yleensä tunnu houkuttelevimmalta ajanvieton vaihtoehdolta. Näin eräänä torstai-iltana olisin mielelläni jäänyt kotiin kahden uskollisen ystäväni – tietokoneen ja jääkaapin – seuraan. Sohvakriitikon statuksen korkea arvo sekä yleensä nukkuva, mutta ajoittain heräilevä omatuntoni päättivät kuitenkin toisin: riitauduttuani ja huudettuani kaikkien perheenjäsenten kanssa, vihaisena, väsyneenä, tympääntyneenä sekä ennakkoluuloisena (sota-aihe on perinteisesti ollut suosikkilistani pohjalla) lähdin kuitenkin Seinäjoen kaupunginteatteriin katsomaan Ennen lintuja -näytöstä.

Ja aivan yllättäen se, mitä lavalla tapahtui tai pikemminkin, miten se tapahtui, imaisi minut heti mukaansa. Maaginen, keskiaikainen, tummasävyinen, pohjoismainen musiikki. Fyysisyys ja läsnäolo. Valokuvamaiset ja samalla vähäeleiset, visuaalisesti upeat ja hyvällä maulla pelkistetyt kohtaukset. Tarkoituksella liioitellut äänteet ja eleet… Teatterin taika toteutui taas kerran: istuin rivillä kolme, niin lähellä sitä, mitä lavalla tapahtui, mutta samalla olin sadan vuoden, monen sadan kilometrin ja muutaman universumin päässä. Kun tämän tunteen saa kerran kokea, jää helposti koukkuun ja janoaa sitä yhä uudestaan, ja silloin tarinan juonella ei ole edes niin väliä.

Paitsi että Ennen lintuja -näytelmässä on.

Näytelmä on monin tavoin klassinen kasvutarina sankarista, joka lukuisten vaikeuksien ja kohtaamisten kautta tai niistä huolimatta löytää vihdoinkin etsimänsä päämäärän – onnen. Hänen sydäntään raastaa pakko lähteä rakkaasta Karjalasta. Se tuntuu tutun, turvallisen, merkitsevän, yksinkertaisen ja runollisen elämän lopulta. Elämän, jossa hänestä olisi pitänyt tulla kalastaja (oi, rakas Laatokka!) ja toivon mukaan ehkä parantajakin. Miten Allin lopulta käy? Tiedät, jos itse käyt katsomassa esityksen.

Alli, vaikka onkin nainen, on klassisen kasvu- ja matkatarinan päähenkilön esikuva: rohkea, omia mielipiteitä omaava, persoonallinen, intohimoinen, ratkaisukeskeinen ja periksi antamaton mutta ei erehtymätön nuori nainen. Siitä, että katsoja pystyy näkemään hänet juuri sellaisena, kuuluu kiitos tietenkin Allin näyttelijälle Aija Pahkalalle. Tämän näyttelijän persoonallinen, herkkä, energinen ja intomielinen pääroolin tulkinta ja suoritus ovat silmissäni onnellinen poikkeus siinä pitkähkössä eri teattereiden esitysten rivissä, joissa viime aikoina katsojana olen joutunut ihmettelemään pääroolin näyttelijävalintaa: ehkä söpöjä, tiettyjä standardeja täyttäviä, mutta voi luoja, miksi niin latteita, persoonattomia, varovaisia ja väärällä tavalla naiiveja. Toistan itseäni: tässä näytelmässä tilanne oli juuri päinvastainen. Ja muutenkin Ennen lintuja oli monien naisnäyttelijöiden loistoa – omaan sydämeeni jää varmaan ikuisesti Kaisla Ollilan näyttelemä Muurikki-lehmä. Traaginen, ylväs, kylmä ja tyylikäs Kirsi Asikaisen Kuolema ihastutti ja pelotti, niin kuin oli varmaan tarkoitettukin. Allin värikäs, iloinen, naiivi ja elämää janoava pikkusisko (Siiri Hautakorpi) oli kuin nuori Tove Janssonin kaksoiskuva. Ja Heidi Kirveksen kolmesta roolista etenkin hänen sairaanhoitajaoppilaansa rikas ilmaisu, liike- ja elekieli jäävät mieleen.

Toisen näytöksen sairaalaan sijoitetut tapahtumat olivat visuaalisesti niin tyylikkäästi, taidokkaasti ja uskaliaasti toteutettuja, että parhaimmillaan ne jollakin tavalla muistuttivat jopa parhaiden sairaalaelokuvien klassikoita, niin kuin Yksi lensi yli käenpesän esimerkiksi. Esityksen alun voimakkaat, näyttävät ja fyysisesti intensiiviset ryhmäkoreografiat puolestaan toivat mieleen aikamme yhden arvostetuimman ja rohkeimman koreografi Matthew Bournen tunnetun, modernin ja vallankumouksellisen Joutsenlammen sovituksen. Eikä se ole toisaalta ihme: kummassakin tapauksessa kyse on lintuina olemisen voimasta, hartaudesta ja herkkyydestä.

Yksi näytelmän pääteemoista oli vanhasta luopuminen ja uuden hyväksyminen ja sen kiitollisena vastaanottaminen. Käytännön tasolla se ilmeni muun muassa karjalaisuuden ja pohjalaisuuden hauskasti ja osuvasti korostetussa erilaisuudessa. Runollinen, kalevalamainen, köyhä mutta sielullinen, mystinen, slaavilaisuuteen taipuvainen Karjala versus omavarainen, jalat tukevasti maassa, ylpeä, järkevä, menestyvä, itseensä tyytyväinen Etelä-Pohjanmaa. Erilaisuus – kielen käytössä, uskonnossa, arkitavoissa ja kulttuurissa – yhdenkin maan sisällä on vain rikkautta, ja Ennen lintuja on siitä yksi esimerkki. Kuin ei ole yötä ilman päivää ja päinvastoin, samalla suomalaiseen identiteettiinkin sisältyvät ja sulautuvat sekä pohjalaisia että karjalaisia (hämäläisiä, lappalaisia, satakuntalaisia jne.) piirteitä, mikä tekeekin siitä ainutlaatuisen, syvällisen ja moniulotteisen. 

Entäs se sota, joka on henkilökohtaisella aiheiden listallani melkein viimeisenä? Se oli koko ajan esityksessä läsnä, ja näkyi kaikkia inhottavia arkipiirteitä myöten, ja kuului voimakkaana. Muuten kuten eepoksissa, saduissa ja tosielämässäkin täytyy olla – sota lopuksi väistyy, pakenee, häviää rauhalle ja uudelle elämälle.

ELENA PUUMALAINEN 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2023−2024

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.