Väliaika

Blogi

Sohvakriitikolta: Veljesrakkautta kauneimmillaan

25.3.2025

Veljeni Leijonamieli on kaunis ja lohdullinen tarina tuonpuoleisesta, uskosta, toivosta ja erityisesti veljesrakkaudesta. Tarina kertoo isoveli Joonatanista (Julius Suominen) ja pikkuveli Kaarlesta eli Korpusta (Jussi Jätinvuori), joka on sairastunut vakavasti ja tietää elämänsä päättyvän. Isoveli Joonatan yrittää lohduttaa parhaansa mukaan Korppua ja kertoo hänelle, että he tapaavat vielä Nangijalassa ja pyytää Korppua odottamaan häntä siellä. Korppu pohtii murheissaan, että mitä jos joutuukin odottamaan veljeään ”yhdeksänkymmenen” vuotta? Kohtalo päättää kuitenkin toisin ja isoveli Joonatan kuolee ennen Korppua pelastaessaan pikkuveljensä tulipalosta.

Tarinan alku on todella liikuttava ja ohjaaja Iiris Rannio on saanut hienosti ohjattua tunnelman juuri oikeanlaiseksi. En voinut mitenkään välttyä kyyneliltä – veljesten välinen rakkaus oli niin käsinkosketeltavaa ja siinä vaiheessa, kun veljesten matka maan päällä päättyi, olivat kyynelkanavat auenneet jo kunnolla.

Joonatan elää hetken yksikseen ilman veljeään Nangijalassa, kunnes Korppu pääsee myös toivomaansa paikkaan ja jälleen elämään Joonatanin kanssa yhdessä. Veljesten jälleennäkeminen on riemullista seurattavaa. Kirsikkalaakson tarunhohtoista elämää nuotiotulten loisteessa himmentää kuitenkin se, että häijy ritari Tengil (Jani Johansson) on lohikäärmeensä Katlan avustuksella vallannut viereisen Ruusulaakson ja taitaa havitella myös Kirsikkalaaksoa, sillä kylän väestä joku on kavaltaja, mutta kuka? Sofian (Natalil Lintala) kirjekyyhkysistä kaksi kuolee kavaltajan nuoleen ja omat epäilyni kohdistuvat kahteen eri hahmoon…

Rooleihinsa veljeksinä heittäytyvät niihin täysin sopivat Jussi Jätinvuori Korppuna ja Julius Suominen Joonatanina. Heidän saumattomasta yhteistyöstään voi aistia veljesrakkauden ja voisi melkein kuvitella heidän olevan oikeastikin veljeksiä. Näytelmän aikana saimme useamman kerran nauttia myös Julius Suomisen mielettömän upeasta lauluäänestä.

Näytelmän roolitus on onnistunut loistavasti – ihastuttavan raivostuttavat Ruusulaakson vartijat Kader (Mia Vuorela) ja Veder (Mari Pöytälaakso) naurattavat ja ärsyttävät ääntelyllään, ilmeillään ja eleillään, krrrrrrr… hop… hop! Kumpikin näyttelijä, niin Vuorela kuin Pöytälaaksokin on totuttu näkemään hieman toisenlaisissa rooleissa, mutta ovat myös vartijoina aivan loistavia.

Tulee tilanne, jossa Korppu huijaa vartijoita ja Ruusulaaksossa asuva lämminhenkinen Matias (Esa Ahonen) on heti juonessa mukana. Niin ikään Tomi Turunen ja Henrik Hammarberg vakuuttavat rooleissaan.

Kristiina Karhu, joka on tämän kauden aikana osoittautunut todelliseksi monilahjakkuudeksi esittää mainiota ja ilmeikästä sotilasta, jonka nauru kaikui päässäni vielä pitkään esityksen jälkeen ja tuntui naurattavan nuorempaakin yleisöä ihanaan hekotukseen saakka. ”Eehhhee, ehheehhehhee, heehheehhee…” Tosin sotilaan hymy hyytyi siinä vaiheessa, kun huomasi erään vangitun päässeen pakoon tyrmästä Joonatanin ja Korpun ansiosta.

Tarina päättyy, kun Joonatan halvaantuu ja veljekset muistelevat hetkeä, jolloin Joonatan pelasti Korpun ja nyt on hetki, jossa Korppu haluaa pelastaa Joonatanin. Korppu, josta on tullut Nangijalassa äärimmäisen rohkea, vie Joonatanin mukanaan seuraavaan tuonpuoleiseen eli Nangilimaan. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä vielä, miltä Nangilimassa näyttää…

Mietin esityksen jälkeen, että oliko Nangijala, Kirsikkalaakso, Ruusulaakso ja Nangilima oikeasti olemassa? Vai oliko kaikki vain mielikuvitusta, jolla lohduttautua veljen kuoleman jälkeen?

KIRSI HYNNILÄ 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2024-2025 

---

 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.