Blogi

Sohvakriitikolta: Kaikki me pelkäämme joskus

12.3.2025

Kristiina Karhu ja Natalil Lintala. Kuva: Mikko Karsisto

On tiistai-ilta, istun jälleen teatterikatsomossa ”sohviksen pestissä” viimeistä kertaa. Alkamassa on Astrid Lindgrenin kirjoittamaan satuun perustuvan ja ohjaaja Iiris Rannion ohjaaman Veljeni Leijonamieli -näytelmän viimeinen pääharjoitus ennen ensi-iltaa.

Tällä kertaa vierellä on hyvä ystäväni, joka muutamaa vuotta aiemmin oli tukenani TAYSin potilashotellissa aivokasvainleikkaustani edeltävän yön. Sinä yönä hän oli minulle Joonatan. Isoveli – tai tässä tapauksessa sisko, joka valoi minuun luottamusta ja uskoa siihen, että elämä jatkuu vielä pelottavan leikkauksen jälkeenkin. Tuona iltana ja yönä itkimme yhdessä, mutta nauraakin uskalsimme.

Nyt me istumme vieretysten, seitsemän vuotta ja kaksi aivoleikkausta myöhemmin yhdessä Seinäjoen kaupunginteatterissa. Itse odotan näytelmän alkamisen lisäksi huomista syöpälääkärin tapaamistani. Mieleni on ollut pari edellistä viikkoa jokseenkin riekaleina, mutta nyt yritän hetkeksi laskeutua aivan muihin maailmoihin Leijonamielen veljesten mukana.

Aluksi surulliseltakin kuulostava tarina alkaa pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jossa lähestyvästä kuolemastaan tietoiseksi tullut Korppu (Jussi Jätinvuori) makoilee vuoteessaan. Hänen suurin esikuvansa ja tärkein tukipilarinsa on rohkea isoveli Joonatan (Julius Suominen), joka kertoo pikkuveljelleen lohduttavia tarinoita siitä, miten hienot seikkailut kuoleman tuolla puolen Korppua odottavat, varsinkin kun siellä hänen jalkansa taas toimivat eikä yskiminenkään enää kiusaisi. Joonatan istuttaa tarinoillaan pikkuveljen mieleen unelmien siemeniä, jotka itävät uteliaisuudeksi ja aidoksi innostukseksi kuoleman jälkeistä aikaa kohtaan.

Eniten Korppu kuitenkin pelkää lähteä täältä yksin. Hän ei haluaisi jättää Joonatania eikä äitiään, vaikka seikkailut ja uusi elämä kuoleman tuolla puolen, Nangijalassa kovasti houkutteleekin.  Hän mieluiten seikkailisi yhdessä Joonatanin kanssa, joka toki lupaa tulla pian perässä.

Kuten oikeassakin elämässä, joskus yllättäviä ja ikäviäkin asioita tapahtuu ja elämä voi mullistua hetkessä. Niin käy myös Leijonamielen veljeksille.

Veljesten kerrostalossa syttyy tulipalo, jonka keskeltä Joonatan pelastautuu hyppäämällä ikkunasta yhdessä Korpun kanssa, kohdaten oman kuolemansa. Pian tämän jälkeen on myös Korpun aika tullut. Hän löytää tiensä Kirsikkalaaksoon, jossa Joonatan jo odottaakin hienojen hevosten kanssa. Korppu hyppelehtii onnellisena ja nauttii jokaisesta askeleesta tervehtyneillä jaloillaan.

Veljesten jälleennäkemisen myötä Nangijalassa alkavat Joonatanin lupaamat seikkailut, joiden myötä Korppu kohtaa uusia luottoihmisiä kuten naapurissa asuvan Sofian (Natalil Lintala), joka hoitaa puutarhan lisäksi kyyhkysiään ja johtaa ”hyvisten” joukkoja, kun on taistelun aika.

Satujen maailmassakaan ei siis olla täysin turvassa petturuudelta ja ”pahiksilta”. Onneksi kuitenkin tänään käy hyvin ja vaikka pelottavilta tuntuvia hetkiä koetaankin, niin lopulta hyvä voittaa.

Minä rakastin erityisesti niitä hetkiä, joissa kuulin itsenikin nauravan ääneen lasten mukana esimerkiksi vartijasotilaan (Kristiina Karhu) omaperäisille naurukohtauksille tai hauskasti ääntelevälle ja rytmikkäästi liikkuvalle sotilaskaksikolle Kader (Mia Vuorela) ja Veder (Mari Pöytälaakso).

Näyttämöllä nähtiin myös paljon sellaista, minkä takana on valtava määrä yleisölle näkymätöntä työtä.  Hevosten, lintujen ja lohikäärmeen saaminen eläviksi näyttämöllä ei onnistuisi ilman taitavaa  tarpeistosta, lavastuksesta ja puvustuksesta huolehtivaa väkeä.

Oma veikkaukseni on, että näyttelijöiden lisäksi vähintään Heli Kaunismäki (pukija/pukuhuoltaja) on näytösten jälkeen aivan puhki. Useampi kaksoisrooli eläimiä nukettavilla näyttelijöillä tuo taatusti kiirettä hänellekin.

Tiistai-illan piipahdus satujen maailmassa oli siis ainakin itselleni tarpeen. Vaikka kyseessä on lastennäytelmä, niin aikuinenkin voi tästä ammentaa paljon.

Edeltävän viikonlopun valtakunnallinen SYLVA ry:n järjestämä (syöpälasten) tuolitapahtuma oli näkyvä esimerkki siitä, että vakava sairastuminen tai kuolemakaan ei kysy lupaa. Yhden perheenjäsenen vakava sairastuminen tai kuolema voi herättää paljon kysymyksiä ja pelkoja, jotka käsittelemättöminä tai puhumattomina voivat haitata elämässä pitkälle myöhemmin.

Jokaisessa koululuokassa, päiväkotiryhmässä, työ- tai opiskelijayhteisössä on mitä todennäköisimmin lapsi, nuori tai kollega, jonka lähipiiriin tai tuttavapiiriin kuuluu joku, joka juuri nyt käy läpi rankkoja hoitoja tai vaikeita elämänvaiheita. Näissä tilanteissa empatian ja avoimen keskustelun sekä rohkean kohtaamisen merkitys nousee arvoonsa.

Uskon, että tämän kaltaisen esityksen jälkeen aikuinenkin saattaa rohkaistua avaamaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Varmasti hyviä ja tärkeitäkin keskusteluja on luvassa niissä perheissä, joita tämä esitys tavoittaa.

Itselleni sain Leijonamielen veljesten esimerkistä hyvän muistutuksen, jonka voimalla toivon uskaltavani antaa omallekin mielikuvitukselle, unelmille ja seikkailumielelle entistä enemmän tilaa – vielä tämän elämän aikana.  Oma hyppyni valoon saa vielä luvan odottaa.

Saman viestin vahvisti keskiviikkoinen lääkärikäyntikin.

TARJA HOPPI 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2024-2025 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.