Väliaika

Blogi

Sohvakriitikolta: Tuolla puolen tuonelaa

12.3.2025

Aluksi tunnustus. En ole lukenut yhtä ainutta Astrid Lindgrenin kirjaa. En samaistu Ronjaan enkä Peppiin, enemmänkin olen arkinen Annika. Ei siis liene yllätys, että Veljeni Leijonamieli ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Ainut mielikuva teoksesta on tarinasta 1970-luvulla valmistuneen elokuvan mainosjuliste, jossa legotukkaiset veljekset katsovat kaiholla kaukaisuuteen. Halusin tietoisesti säilyttää itseni mistään tietämättömänä, ilman ennakko-odotuksia. Toivoin kyllä salaa, että samankaltaisia kuontaloita ei kaupunginteatterin lavalla nähtäisi…

Veljeni Leijonamieli sijoittuu suurimmaksi osaksi Nangijalaan, elämän ja kuoleman väliseen haavemaailmaan, jossa voi kiipeillä ja kirmailla, mutta missä on myös sortoa, petosta ja kuolemaa. Nangijalassa meno äityy välillä jopa väkivaltaiseksi, kun tuuheahiuksiset laaksojen asukit ottavat yhteen. Tarina vilisee vaikeita nimiä äng-äänteineen: Nangilima, Flajar ja Tengil, kun taas kovin erilaisesta maailmasta tuntuvat tulevan tarinan Jussit, Matiakset ja Korput. Ehkä suomennos on tehnyt tepposensa?

Jo alkukohtauksesta lähtien Juho Lindströmin luoma lavastus varastaa shown. Pyörivä lava pääsee todella oikeuksiinsa ja lavastus sekä projisoinnit tukevat toisiaan loistavasti. Tässä esityksessä lava ei pyöri vain pyörimisen ilosta, vaan avaruudellista hahmotuskykyä vaativa lavastuskuva vaihtuu sulavasti kohtausten edetessä ja luo tarinaan lukuisia lokaatioita. Pidin lavastuksesta muutenkin, se oli runsas mutta ei lainkaan ilmeinen. Satumaisuutta korostavat pintakuviot olivat yllätyksellisiä ja erilaisia elementtejä hyödynnettiin lavalla monipuolisesti. Taistelukohtaus oli upean kolmiulotteinen, illuusio mittavien joukkojen yhteenotosta oli toteutettu uskottavasti.

Julius Suominen on Joonatan, isoveli, jonka huoneen seinähyllyltä löytyisi hymypoika-patsaan lisäksi Luokan priimus -todistus, röykkiöittäin pokaaleja yleisurheilukisoista, saappaanheitosta sekä shakista ja pöytälaatikosta pinoittain ihastelevaa fanipostia. Suominen on roolissaan luonteva ja levollinen. Kristiina Karhu, Natalil Lintala, Henrik Hammarberg ja Tomi Turunen ansaitsevat erityismaininnan nuketuksesta. Nuketus on selvästi oma taiteenlajinsa. Nukettajan täytyy olla paitsi näkymätön, myös kyetä asettumaan elävästi erilaisten kavioita, koukkujalkoja ja omintakeisia maneereja omaavien hahmojen rooliin.

Veljeni Leijonamielen tarpeiston valmistuksesta vastaavat Airi Lakso, Saija Pekkala ja Saara Kivimäki saavat katsojan miettimään miltä maistuvat Korpun keksit, onko Katla tosiasiassa katosta roikkuva koristelohikäärme ja räpytteleekö Rimma-hevonen luomiaan hiljalleen myös itsekseen? Näytelmässä nähdään useita upeasti toteutettuja nukkeja. Hevoset heräävät eloon pienillä yksityiskohdilla, herkkupalaa hamutessa harjat huiskivat pehmeästi hörinän säestämänä. Pahaenteinen Katla on muinainen hirviö, josta puhutaan vain kuiskuttain. Kun Katlan varjo lankeaa näyttämölle, ei hän jätä katsojaa kylmäksi, tyrannimaisesta ritari Tengilistä puhumattakaan. Katlan mukana myös Tomppa Rintamäenpään suunnittelema äänimaailma muuttuu ja luolan kumisevat seinät tuntuvat kasvavan katsomoriveille saakka.

Näytelmä sisältää jonkin verran väkivaltaisia, jännittäviä ja järkyttäviä kohtauksia, mutta myös huumoria ja hupsuja tilanteita. Katsomon hevosenpään mittaiset kulttuurinkuluttajat hohottivat kilpaa ritari Tengilin ilmeikkäiden kätyreiden kanssa. Teini-ikäisen seuralaisenikin mielestä kokonaisuuden koomisin kohtaus oli ”aika hauska”. Veljeni Leijonamieli on tarinana miellyttävän syvällinen ja monikerroksinen. Seuralaisen sanoin ”yllättävän hyvä”, vaikka tarinan alku ja loppu olivatkin ”semisurullisia”. En ehkä haluakaan tietää mitä noin tiukalla seulalla pitää tapahtua, jotta tarina olisi sataprosenttisen surullinen, täydellisen traagisesta puhumattakaan.

LAURA BUCKMAN 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2024-2025 

---

 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.