Blogi

Sohvakriitikolta: Tarvitseeko osata kiertotaulua jos osaa olla leikkimielinen?

6.5.2021

Peppi Pitkätossu -näytelmän koululaisina näyttelijät Jussi Jätinvuori ja Mari Pöytälaakso sekä pikaisen vierailun koulussa tekevä Peppi eli näyttelijä Henna Sormunen. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Kun minun sukupolveni edustaja ajattelee Peppi Pitkätossua, voin väittää hänen hahmottavan mielessään vuosina 1968-1970 kuvatut Pepin filmatisoinnit, joissa pääosaa näyttelee Inger Nilsson. Niissä mielikuvissa Huvikumpu näyttäytyy värikkäänä ja hieman rähjäisenä miljöönä, jossa hassut hahmot tepastelevat ja törmäilevät.

Seinäjoen kaupunginteatterin versiossa kaikki nuo mielikuvat on pois pyyhkäisty ja onneksi niin. Vaikka Peppi on hahmona vanha tuttu, on ohjaaja Anu Hälvän luonut Pepin, joka hurmaa raikkaalla tuulahduksellaan. Esitys on sekä hauska että lämminhenkinen ja muistuttaa meitä kaikkia leikkimielisyyden tärkeydestä.

Peppinä taituroi Henna Sormunen. Hänellä on kyky loihtia tähän rooliin laajaa tunneskaalaa. Sormusen Peppi on rohkean reipas mutta myös herkkä ja surullinen, eihän ilman huolehtivia vanhempia voi olla helppoa kasvaa. Lisäksi Sormunen on taitava laulajakin. Timo Ristilän mestaroiman livebändin musiikki rytmittääkin vauhdikasta tunnelmaa läpi koko näytelmän.

Pepin sydänystävät Tommi (Jussi Jätinvuori) ja Annika (Eeva Markkinen) sujahtavat niin ikään rooleihinsa ja yhdessä tämä kolmikko tukee toisiaan saaden läpi selkeän viestin katsojalle: kaveria autetaan aina!

Näytelmän muut näyttelijät pääsevät urakoimaan useampia rooleja eikä voi kuin ihailla miten vaivattomasti he näyttävät liukuvan roolista toiseen.

Jani Johansson pääsee revittelemään ja tuo lavalle useamman komediahahmon, joille tämä katsoja kikatteli vielä pitkään esityksen näkemisen jälkeenkin. Sirkustirehtööri on hillitön. Rouva Mielonen (joka ei tietenkään kättele näinä aikoina) on samanaikaisesti kylmäkiskoinen mutta oudolla tavalla vetoava. Minun sympatiani sai erityisesti burnoutin partaalla keikkuva herra opettaja, joka ei saa lapsia ihan formuun eikä kiertotaulua Pepin päähän. Ihmettelen vain, milloin Johansson on käynyt oman työpaikkani opettajahuoneessa tutustumassa, sillä tämän näytelmän ope voisi tulla vastaan siellä.

Kotisohvalla kannattaa hakea tunnelmaa
pimentämällä katsomo ja
yrittämällä karsia mahdolliset häiriötekijät. 

Mia Vuorela rouva Ryöppyvaaran roolissa yrittää ison tukkalaitteensa kanssa omalla tavallaan auttaa Peppi-parkaa. Hän onnistuu olemaan sopivan höpsö täti-ihminen mutta ei onneksi liian pelottava sossu. Onneksi Vuorela saa Ryöppyvaaran vastapainoksi hupailla myös sirkustaiteilija Carmencitana.

Kunnon tarina kaipaa tietysti aina myös rosvoja ja poliiseja. Rosvokaksikko Jymy-Juntunen ja Kukkanen (Esa Ahonen ja Heikki Vainionpää) ovat rooleissaan juuri sen verran hömelöitä, että katsoja tajuaa rosmoilun olevan tosi tyhmää. Tämä parivaljakko hoitaa omat rosvon ja merimiehen hommansa hienosti. Loppujen lopuksi karskin miehisyyden alla piilee rakastava sydän.

Eivätkä poliisit Juppe ja Jeppe (Ville Orttenvuori ja Mari Pöytälaakso) jää pekkaa pahemmaksi hölmöydessään. Vaikka asema ehkä sitä vaatisikin, eivät nämä kaksi (onneksi) pysty luomaan arvovaltaista vaikutelmaa. He saavat poliisihahmonsa hienosti synkkaan ja tätä yhteistyötä on ilo seurata. Molemmat tekevät hienot roolit myös sirkuksen esiintyjinä. Sirkuskohtaus olikin yksi näytelmän lemppareitani.

Seinäjoen kaupunginteatterin Peppi seikkailee aivan erilaisissa ympäristössä kuin omien mielikuvieni Huvikummussa. Ja enhän minä voi muuta kuin arvostaa ihmisiä jotka toteuttavat  asioita aivan uudesta näkökulmasta. Juho Lindströmin lavastussuunnitelmassa Huvikumpu on sävyltään tumma ja selkeä sisältäen kaiken olennaisen. Samalla se on muuntautumiskykyinen ja toimii vaikuttavana kontrastina näytelmän 22:lle peruukille ja riemukkaan värikkäälle puvustukselle. Riikka Aurasmaa pukusuunnittelussa sekä Petriina Suomela kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa ovatkin tehneet huipputyötä. Virikkeitä on tarjolla kaikille aisteille niin runsaasti, ettei kaikkia hienouksia ehdi edes havainnoimaan.

Ensimmäinen Peppi Pitkätossu -romaani julkaistiin vuonna 1945 ja hahmon suosio ei yli 75 vuoden jälkeenkään osoita hiipumisen merkkejä. Sellaisia hyvät tekstit ovatkin: niistä voi kerta kerran jälkeen löytää uutta tai niihin voi lisätä uutta. Tästä versiossa löytyy mausteena ripaus Cheekiä  (ääh, kuka muu muka) ja James Bondia.  On ilo huomata, että Pepin toteuttamisessa Seinäjoella ei ole tingitty piiruakaan missään vaiheessa vaan kaikille katsojille, sekä lapsille että aikuisille, halutaan tarjota pelkkää hyvää mutta priimaa tuppaa tulemaan.

Tämä Peppi Pitkätossu tupsahti kotisohvalle tällä kertaa editoituna striimitallenteena. Eihän se ikinä aitoa teatterikokemusta tule korvaamaan mutta laatu oli kyllä huippuluokkaa ja piti hyppysissään alusta loppuun. Lisäksi katsojaa hemmotellaan näyttelijöiden opastamalla kierroksella teatterin lavantakaiseen maailmaan. Se toi valloittavan lisän striimikokemukseen ja aion itse ainakin yrittää etsiä teatterin aulan fossiilit heti kun mahdollisuus koittaa. Kotisohvalla kannattaa hakea tunnelmaa pimentämällä katsomo ja yrittämällä karsia mahdolliset häiriötekijät kuten huomiota hakeva koira tai töistä palaava puoliso. Ja muista väliajalla osallistua Carmencitan ja sirkustirehtöörin naurujumppaan.

Hupsista keikkuli ja toivottavasti päästään näkemään pian ihan livenä.

MERVI SOINI
Harrastajateatterilainen, joka rakastaa Niskavuori-näytelmiä ja Komisario Palmu -elokuvia sekä Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2020–2021.

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.