Blogi

Sohvakriitikolta: Minkäs teet kun oma isä on merikapteeni

6.5.2021

Peppi kaipaa isäänsä, merikapteeni Pitkätossua. Henna Sormunen ja Heikki Vainionpää. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Kurvaamme kotipihaan viime minuuteilla. Autolta juostessa väitellään, että kuka saa ensin käydä vessassa, kuka tekee mehua ja kenen vastuulle jää tietokoneen virittäminen. Ulko-oven edessä summeria soittaa surullisen näköinen poika. Pysähdyn kysymään, että mikä on. Poika kertoo, että odottaa kolmannen kerroksen Aatosta heille katsomaan Peppiä. Sanoin että mekin ollaan samalla asialla.  Pian Aatos vilahtaa käytävässä, ja minä pinkaisen samasta oven raosta sisään, ja silmäkulmasta näen, että pojatkin juoksevat naapurirappuun. Esitys alkaa pian!

Tietokone saadaan ajoissa käyntiin, ja linja auki. Tunnelmaan virittäytymistä ei onneksi tarvitse tehdä itse, esitys nääs alkaa introlla, jossa katsoja pääsee tutustumaan teatterin kulisseihin. Pienimpiä katsojia silmällä pitäen on esittely toteutettu varsin viisaasti, näytelmässä rosvoja esittävät näyttelijät esitellään jo maskivaiheessa, mikä varmasti poistaa monen lapsen kohdalla turhaa jännitystä, ja tekee todeksi sen, että he ovat totta todesta näyttelijöitä, eivätkä oikeita rosvoja.

Näytelmää tehdessä oli selvästi pidetty
kirkkaana mielessä, että kohdeyleisöä ovat lapset.

Peppi Pitkätossun tarina ei varmasti esittelyitä kaipaa. Astrid Lindgrenin kirjasarjassa seikkailee Huvikummussa hevosen ja apinan kanssa asuva oranssitukkainen maailman vahvin tyttö. Näytelmän on ohjannut Anu Hälvä, joka on myös suomentanut näytelmään kaksi uutta mukaansatempaavaa laulua. Yritin miettiä mitä sanaa Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu itse käyttäisi esittäjästään Henna Sormusesta, ja ensimmäisenä tuli mieleen hurmastuttava! Heleä-ääninen Sormunen on eloisa ja lähes peloton Peppi, joka ei pyytele anteeksi sitä, ettei häntä ole kasvatettu pitkiin aikoihin.

Peppi-kirjat ovat viime vuosina olleet esillä siksi, että niiden kirjoitusasua on muokattu enemmän ajankuvan mukaisiksi, ja hyvä niin. Pepin tarinassa keskiössä on hänen vastarintansa aikuisten maailmaa vastaan. Ja vaikka anarkisti olenkin, huomaan huokaavani hiljaa: Olisipa maailma jo valmis antamaan lastensuojelulle lempeämmät kasvot. Suomessa yli 50 000 lasta ja nuorta on Pepin tavoin lastensuojelun avohuollon asiakkaita, ja tämän lisäksi melkein 20 000 on sijoitettu asumaan kotinsa ulkopuolelle. Lastensuojelun tarkoitus ei ole todellisuudessa vaikeuttaa kenenkään elämää, vaan tarjota perheille se apu mihin heillä on oikeus ja mahdollisuus. Peppikin päättää lopulta huostata itse itsensä.

Pepin tukiverkkona häärivät naapurin Tommi ja Annika, joiden arki on hyvin toisenlaista kuin Pepin. Tottelevaisina, kiltteinä ja kurinalaisina sisaruksina nähdään lempeä Jussi Jätinvuori ja sydämellinen Eeva Markkinen. Heidän mukanaan Peppi pääsee niin surkukseen, kouluun kuin juhliinkin. Pepin on vaikea löytää paikkaansa missään muualla kuin kotonaan Huvikummussa ja merillä isän kanssa. Kun arkea alkavat sekoittaa aikuiset, on kirpeä soppa valmis. Ei riitä, että perässä on Rouva Ryöppyvaara sosiaalitoimesta sekä poliisit Jeppe ja Juppe, vaan mukaan mahtuu myös Pepin huimasta omaisuudesta kuulleet varkaat Kukkanen ja Jymy-Juntunen. Rouva Ryöppyvaarana nähdään ilmeikäs Mia Vuorela ja hieman yksinkertaisina poliiseina Ville Orttenvuori ja Mari Pöytälaakso. Kukkasen ja Jymy-Juntusen rooleihin on valittu osuvasti konkarinäyttelijät Esa Ahonen ja Heikki Vainionpää.

Mitä sanaa Peppi Pitkätossu itse
käyttäisi esittäjästään Henna Sormusesta?

Striimiesityksen väliajalla seuraa ohjattu jumppatuokio. Sen tärkein oppi on, ettei korvaa tule koskaan kaivaa millään kyynärpäätä pienemmällä. Tämän viisauden kertoo tirehtööri, jonka takaa löytyy näyttelijä Jani Johansson. Johanssonin roolitöitä enemmänkin nähneenä uskallan veikata, että tämä vinkki kerrotaan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Johansson tuo ripauksen kummelimaista huumoria kaikkeen mitä tekee.

Näytelmä saattaa olla pienimmille lapsille hieman pitkä, mutta se piti otteessaan vahvasti koko ajan. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden määrä oli vakio, ja tunnelmaa tiivisti entisestään Timo Ristilän ohjastama bändi. Musiikki oli toisaalta tuttua ja odotettua, mutta niin letkeällä otteella, että mukana tuli laulettua aivan huomaamattaan. Onneksi striimatussa esityksessä se ei haitannut kovin montaa vieruskaveria, kun ei heitä enempää ollut.

Näytelmää tehdessä oli selvästi pidetty kirkkaana mielessä, että kohdeyleisöä ovat lapset. Leikin elementtejä on käytetty läpi linjan, mikä hykerryttää itseni kaltaista kasvatusalan ammattilaista. Leikissä lapsi pystyy itse säätelemään sietämänsä pelon määrää, ja näytelmän ilman aseita käyty taistelu muuttuu juuri niin jännittäväksi, kuin lapsi itse sen uskaltaa kuvitella. Herra Tossavainen on tylsän mielestä käsinukke, muiden mielestä tarinan todellinen koomikko ja sankari. Nuken monipuolinen käyttö toimii hyvänä esimerkkinä lapselle siitä, miten moneksi omistakin leluista on. Sirkuskohtauksessa erityisesti tanssijan roolissa nähty Heidi Ajanto näyttää, ettei tempun aina tarvitse olla henkeä uhkaava ollakseen vaikuttava. Koreografiasta on kiittäminen Jyri Nummista.

Äiti toi työpaikaltaan minulle mallinuken käden.

Minulle näytelmän ehdoton kohokaskohta on lavastus! Lavastukseen oli selvästi haluttu uutta ja odottamatonta otetta, siinä oli onnistuttu kertakaikkisen hyvin. Tavanomaisen värikkään talon sijaan Huvikummun virkaa ajoivat suuren suuret aakkospalikat. Taustat ovat käsin piirretyn näköisiä, joiden avulla syntyi illuusio siitä, ettei ehkä ole edes katsomassa näytelmää, vaan on hypännyt kirjan sivuille. Huikeaa työtä Juho Lindström!

Peppi ei ole minulle vain kiinnostuksenkohde, se on oikeastaan elämäntapa. Minkäs teet, kun oma isä on lentokapteeni, ja satut syntymään perheen ainoaksi ja vieläpä pisamanaamaiseksi lapseksi. Herra Tossavaisen osaa ajoi koiramme Alpo. Päivisin leikin naapurin lasten kanssa, joiden nimet olivat Anni ja Konsta, ja iltaisin haaveilin Pepin lailla, että näkisin isästä edes unta. Minun äitini tosin ei ollut taivaassa niin kuin Pepin, vaan tuki elämäntyyliäni siinä määrin, että toi työpaikaltaan minulle mallinuken käden, kun Peppikin sellaista onton puun sisältä heilutti. Käsi aiheutti jonkin verran kysymyksiä päiväkotikavereideni keskuudessa. Pepin ruotsinkielinen repliikki ”Hej hej, tack för idag” muuttui suussani ”Heihei tapperidaa” -muotoon, joka on yhä perheelläni jokapäiväisessä käytössä.

Peppi-fanina annan näytelmälle hyväksynnän kimaltavan leiman ja papukaijamerkin. Siihen on kiteytetty kaikki olennainen. Pepin tarina on opettanut minulle sen, että jos on vahva, niin pitää olla myös kiltti. Ja että kakku on parasta heti poliisien ja raparperikiisselin jälkeen.

Ja ennen kaikkea sen, että kyllä se isä aina matkoiltaan lopulta palaa. 

RIINA HAUKKALA 
Hienojen lauseiden, kimaltavien tavaroiden ja merituulen tuomien salaisuuksien keräilijä ja Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2021

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.