Blogi

Sohvakriitikolta: Tanssia haudoilla ja häitä vai hautajaisia?

15.3.2023

Esiäidit eri aikakausilta nousevat haudoistaan The Addams Familyssa. Kuva: Jukka Kontkanen

The Addams Family lupaa heti aluksi ”pimeyttä, murhetta ja sanoinkuvaamattomia suruja”. Kyseessä on kuitenkin ilotteleva musikaalikomedia, joka on pohojalaasella komeurella omannäköisensä. Se lähestyy 1930-luvulla jenkki Charles Addamsin luomaa kuvitteellista ja nyt lähes sata vuotta myöhemmin suursuosiota Netflix-sarjan myötä nauttivaa klassikkoa vertailunkestävästi: kilpailuasetelmaa kun Wednesday-suoratoistosarjaan ei voi välttää. Monelle jo lapsuudesta tutut hahmot ovat heränneet henkiin ja kuolemaa syleilevä perhe täyttää korkeatkin odotukset. Omaistennäytöksessä oli jopa ainakin yksi teeman mukaisesti pukeutunut fani, joten tilausta selkeästi on.

Näytelmä herättää kiinnostuksen jo alkuminuuteilla: hautausmaavisiitin tarkoituksena olikin herättää vanhan aristokraattisuvun esiäidit perheen avuksi. Vaikka jokunen saattaakin vieroksua musikaaleja kevyempinä esityksinä, riittää Addamsien edesottamuksia seuraillessa ajateltavaa. Erityisesti pidin siitä, että tilaa saa matriarkaalinen suku: vahvoja naishahmoja vilisee sekä aiempien vuosisatojen leideissä että vielä hautapaikkojaan vartovissa Addamseissa. Edelleen on ajankohtainen viesti, että nainen voi – ja saa olla voimakas. Toki aiheellisesti herää myös kysymys, miten tilansa voisi ottaa viemättä sitä muilta.

Yksityiskohdista nauttiva katsoja ei pety synkän perheen vallatessa suureellisesti Alvar-näyttämön. Huikea puvustus flirttailee upeasti menneisyyden muotivirtauksille, koreografia ja musiikki syleilevät toisiaan kuin perheen intohimoiset vanhemmat Morticia ja Gomez. Kauhuklaani on tuotu 2020-luvulle valaistuksen ja tehosteiden avulla, jotka tuovat kerronnallisestikin lisää näytelmään. Valojen sähköinen värimaailma on maaginen ja korostaa teokselle ominaista hopeanhohtoa new yorkilaisessa kartanossa. Erityinen hupi oli tarkastella tummanpuhuvan äidin liikehdintää: hänen kun tulee nimenomaan liihottaa niin, että aviomieskin yllättyy siitä, että hänellä on jalat.

Teema outoudesta ja normaaliudesta on jokaiselle teini-iän ohittaneelle tuttu. Näkökulma tässä versiossa on nimenomaan perheen tyttären, Wednesdayn, joka haastaa koko perheen käyttäytymään normaalisti. Mutta voivatko vanhemmat olla teinin mielestä normaaleja? Varsinkin, jos perhe on lähempänä paranormaalia? Kovin mallikkaasti se ei tunnu luonnistuvan, sillä makaaberi huumori on suvulla suorastaan verissä ja sanan(kin) säilä sivaltaa. Suuremman ongelman aiheuttaa tosin Addamsien illallisille perinteisesti kuuluva peli, jonka henki on obligación de revelar… Kaksi perhettä, miltei tusina vainajaa, vähän akrimoniumia ja helvetillinen keitos on valmis. ”Isi kiltti, yksi pikkiriikkinen salaisuus…” Cara mia!

TARU YLINEN-LUOPA
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2022–2023

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.