Blogi

Sohvakriitikolta: Makuasioita

29.11.2024

Ethel ja Thomas Rogersin (näyttelijät Mia Vuorela ja Jukka Puronlahti) keskinäisessä dynamiikassa on selkeästi kitkaa alusta lähtien, kirjoittaa Tarja Hoppi sohvakriitikkoarviossaan. Kuva: Jukka Kontkanen

Ihan alkuun on tunnustettava, että murhamysteerit eivät ole koskaan olleet suosikkigenreäni – eivät kirjoina, tv-sarjoina eivätkä elokuvina. Siksipä Agatha Christien runsaaseen tuotantoon tutustuminenkin on jäänyt vain pakollisten koulussa luettavaksi määrättyjen teosten varaan.

Tällöin kirjan kohtaloksi usein jää ”pakkopullan maku” tai kanavan vaihto. Ihmismielen on joskus vaikea muuttaa jumittuneita mielipiteitään tai uskomuksiaan, vaikka aikaa olisi kulunut vuosikymmeniä.

Sohvakriitikkona kuulun ehdottomasti etuoikeutettujen joukkoon, koska nyt saa tilaisuuden ravistella mieleen tallentuneita vanhoja pinttymiä katsomalla sellaisiakin esityksiä, joita ei välttämättä itse muuten tulisi ohjelmistosta valinneeksi.

Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None) murhamysteeri sijoittuu 1940 -luvun Englantiin. Lähes kaikki yleisölle näkyvät juonenkäänteet tapahtuvat näyttämölle luodussa yhdessä aulamaisessa tilassa, jonka läpinäkyvistä pariovista käy aluksi melkoinen liikenne. Ovien rooli on yllättävänkin iso, koska niiden takana paljastuvien ääni-, video- ja valomaiseman vaihtelulla siirrytään sujuvasti vuorokaudesta sekä säätilasta toiseen. 

Keskenään hyvin erilaiset vieraat ovat kukin saaneet mystisen kutsun saapua saarella sijaitsevaan komeaan kartanoon. Heitä on vastaanottamassa ylityöllistetyltä vaikuttava palvelusväki Thomas ja Ethel Rogers (Jukka Puronlahti, Mia Vuorela), joiden keskinäisessä dynamiikassa on selkeästi kitkaa alusta lähtien.

Vieraita saapuu nopeaan tahtiin lisää niin, että lopulta kaikki ”kymmenen pientä sotilaspoikaa” on saatu asettumaan ”taloksi”. Seurueen välisessä ilmapiirissä on välillä kyynärpäätaktiikan makua, kun keskinäistä arvojärjestystä tunnustellaan ja meriittejä luetellaan.

Miesvaltaisen seurueen ilmapiiri vaikuttaisi nostattavan testosteronia ilmoille selvästi enemmän kuin tiukkapipoinen vanhapiika Emily Brent (Mari Pöytälaakso) sietäisi. Tilannetta ei suinkaan helpota se, että nuoren ja kauniin sihteerin Vera Claythornen (Kristiina Karhu) huomiosta kilvoittelee yht’aikaa kaksi nuorta miestä: kapteeni Philip Lombard (Tomi Turunen) ja Anthony Marston (Jussi Jätinvuori). 

Pöytälaakson esittämä Emily on ehdottomasti tämän esityksen suosikki-inhokkini. Kun taas Kristiina Karhun esittämä Vera ansaitsee rohkean nuoren naisen vahvasta roolistaan ”sohviksen myöntämän esikuvajussin”. Harmittaa, että naisten välillä kipinöi niin kovin – olisi ollut hienoa, että tässä miesvaltaisessa pienessä porukassa he olisivat voineet vetää paremmin YHTÄ KÖYTTÄ!

Tarinan edetessä totesin, että nimiä ja henkilöhahmoja oli niin monta, että joukon asteittainen harveneminen helpotti hieman – varsinkin takan reunuksella olevien pienten patsaiden laskentaa.

Vilpitön aikomukseni oli antaa sisäisen neitietsiväni tulla esiin ja uppoutua ratkomaan klassista suljetun paikan mysteeriä, jollaisen Agatha Christie Pekka Laasosen ohjaamana tarjoilee.  Mutta valitettavasti en vieläkään syttynyt.

Yleisön joukossa oli silti heitäkin, jotka nauttivat esityksestä selvästi minua enemmän, jopa ääneen nauraen.  Pariin kertaan taisin itsekin ääneen hörähtää, ehkä säikähtääkin…

Uskoisin, että tämäkin esitys löytää yleisönsä – vaikka minusta ei vieläkään murhamysteerien innokasta fania tullut.

TARJA HOPPI 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2024-2025 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.