Blogi

Sohvakriitikolta: Kekkosen tytär kirjoittaa säännöt uusiksi, eikä mikään ole enää ennallaan Lapualla

14.11.2023

Kata Vähä-Peltola on elämässään umpikujassa. Hän on viisikymppinen lapualainen nainen, jonka suhde varattuun mieheen on päättynyt ikävästi, työt loppuivat ja hän on päätynyt asumaan äitinsä luo. Äitinsä, jonka muisti ei enää ole ihan entisellään ja joka on rakentanut kotiinsa lipaston päälle alttarin presidentti Kekkoselle. Kynttilöiden ja valokuvien ylle suoraan tapettiin on maalattu potretti Kekkosesta ja näin kaikki elo Vähä-Peltoloiden kotitalossa tapahtuu Urho Kalevan valvovan katseen alla. Maijan tyttäret ovat väsyneitä kuulemaan muisteloita Kekkosesta, mutta Maijalla on vielä yksi tarina kertomatta: voi nimittäin olla, että aikanaan, kun Maija työskenteli ravintola LapuaHovissa, tuttavuus hotellissa yöpyvän Kekkosen kanssa tuotti jälkeläisen.

Kun tarinaan lisätään vielä kunnallispolitiikassa suhmuroiva serkku Sutinen, kotihoidossa työskentelevä ruotsalainen ja lähestyvät presidentinvaalit, saa Seinäjoen kaupunginteatterin pohjalaiskomedia raaminsa. Kekkosen tytär on lapualaisen näytelmäkirjailija Taina Latvalan kirjoittama teos, joka palkittu vuonna 2021 parhaan kotimaisen näytelmätekstin Lea-palkinnolla. Latvala on päivittänyt tekstinsä osumaan ajankohtaisesti juuri käynnissä oleviin presidentinvaaleihin ja repliikeissä vilisee tuttuja hahmoja päivän politiikasta.

Kekkosen tytär on monin tavoin ajankohtainen myös kuvauksena nykyajan työelämän sirpaleisuudesta. Näytelmän alussa tapaamme Katan nuutuneena, sohvalle lyhistyneenä ja elämäänsä pettyneenä. Tarinan edetessä Kata luo itsensä uudelleen ja nousee kuin feenix-lintu brändäämällä itsensä edistyksellisenä lapualaisairuena ja myymällä itsensä kansalle kuin keskustalaisen tv-shoptuotteen. Tätähän me nykypäivänä teemme linked-in tiliemme, cv-papereidemme ja someprofiiliemme kautta, luomme itsestämme mainoskuvan, johon voi lisätä ominaisuuksia tarpeen mukaan. Tärkeää on se, miltä näyttää ulospäin, millaista tarinaa myymme. Mia Vuorela on Katana ihanan aito ja samastuttava. Katsoja matkaa Katan mukana epävarmuudesta itsetunnon nousuun ja viimein oivallukseen, että loppujen lopuksi tärkeintä on kuitenkin se, mitä itse haluaa elämältään.

Saman matkan taitavat käydä muutkin näytelmän hahmot. Yksi jos toinenkin löytää itsestään uusia puolia, Sutinen ehkä vähän enemmän kuin muut, ja rohkaistuvat elämään siten, kuten ovat aina halunneetkin. Jani Johanssonin (Sutinen) harteilla on suurin osa komedian hauskuuttamisesta ja hän kantaa vastuunsa luontevasti, mutta myös Marjut Sariolalla on herkullinen rooli hellyttävänä ja huvittavana punch lineja laukovana vanhempana leidinä. Börjen ja Sutisen tarina taustalla on kutkuttava ja herkkä. Vuonna 2023 Etelä-Pohjanmaalla voidaan esittää teatterilavalla lapualaiskomedia, johon mahtuu niin Kekkonen ja keskustalaisuus, Vimpelin Veto, me too -kampanja, miespari, lääkeriippuvuus ja sukusalaisuudet, ja yleisöstä kuuluu vain naurun hörähdyksiä, eikä lainkaan pöyristymistä. Latvalan teksti ei säästele kohteita, mutta nauru on hyväntahtoista, ei ilkeää tai piikittelevää. Kauhavalaisena omiin korviin tosin särähti sen mainostaminen, että jokainen, joka on Lapualla kasvanut, kelpaa johtamaan tätä maata, mutta se minulle sallittakoon. Lienee verrattavissa Suomi-Ruotsi-maaotteluun, jos lähdetään Kauhava-Lapua-linjalle. Kaikella rakkaudella.

Kekkosen tytär antaa katsojille myös opetuksen tunteista. Niitä kun ei nimittäin voi aina hallita, ne vaihtuvat ja muuttuvat. Kata on ollut jo vuosia suhteessa, joka ei ole hänelle hyväksi, mutta sellaista se on, järki ja tunteet eivät aina kulje käsi kädessä. Näytelmän pahiksesta, Esa Ahosen Herralastakin kuoriutuu esiin inhimillisyys, ja stressaantuneesta kokoomuslaisesta Leena Vähä-Peltolasta Natalil Lintalan tulkitsemana paljastuu myös herkkyys. Katan sanoin, “vaikiaa se on kun tuntuu joltain”.

Ja Börje! Jussi Lukácsin Börje on kotihoitaja, jonka jokainen seniori ansaitsisi: rauhallinen, läsnä oleva, lämmin ja välittävä. Börjestä tulee näytelmän edetessä koko Vähä-Peltolan suvun oma lemmikki ja toisaalta koko Lapuan peili, josta tarkastella omia ennakkoluuloja. Lukácsilla on taito olla lavalla vähäeleisesti läsnä ja tuoda olemuksellaan rauhaa hersyvään tilannekomediaan.

Siinä missä Niin kuin taivaassa -musikaali ja Ennen lintuja -näytelmä puhuttelevat lavastuksen puoliriisutulla estetiikalla, Kekkosen tytär täyttää lavan Suomi-nostalgialla. Maijan koti on tunnistettavan mummolamainen ja kodikas, seinään raapustetuista kekkosista huolimatta. Kun näkee lavan, lumihiutaleet Maijan ikkunassa ja kuulee taustalla soivan tangon, tuntee melkein nenässään mummolan tuoksun ja suussaan hopeateen maun. Kekkosen tytär pelaa onnistuneesti katsojan aisteilla ja vaikka näytelmä sijoittuu nykyaikaan, tuntee katsoja silti tehneensä tripin vuosikymmenten välillä. Kekkosen tytär puhuttelee katsojaa juuri tunnistettavuudella ja tuttuudella, me kaikki tunnemme nämä hahmot ja kaikki voisi ollakin juuri näin. Kun asetelmat näytelmän lopussa muuttuvat, olemme jo valmiita muutokseen, tiedämme, että nämä hahmot pärjäävät kyllä.

TARU LAAKSONEN 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2023−2024

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.