Väliaika

Blogi

Ohjaajalta: Helpottaako ikävä koskaan?

27.10.2022

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli vuonna 1954. Suru mykisti isän, äidistä ei puhuttu, ja Eero ja hänen kaksi nuorempaa veljeään jäivät vastauksia vaille. Kun ei muistella, niin ei myöskään muisteta. Äiti ja ajatukset äidistä haalenivat surulliseksi kuvaksi olohuoneen seinälle, mutta tunteet ja ikävä jäivät kaihertamaan pinnan alle. Kaipauksen taival on pitkä. Nyt Huovinen on 78-vuotias, ja hänellä on yhä äitiä ikävä. Voiko äidin löytää uudelleen? 

Muistojen, toiveiden ja kuvitelmien kudelma.

Luin Huovisen omaelämäkerrallisen Äitiä ikävä -muistelmateoksen vuonna 2020 heti sen ilmestyttyä ja se jäi mieleeni resonoimaan. Pohdin, että teos olisi näyttämölläkin ainutkertainen jo aiheensa puolesta. Yli 70-vuotias mies kuvaa elinikäistä ikäväänsä omaa äitiään kohtaan. Vaikutuin myös Huovisen tavasta kirjoittaa, elämänmyönteisesti, lämpimästi ja toivorikkaasti. Me olemme kaikki samojen elämän peruskysymysten äärellä ja meillä on halu tietää, keitä me olemme – tuntea juuremme.

Syntyi näyttämöteos, joka on muistojen, toiveiden ja kuvitelmien kudelma. Se on tarina elinikäisestä ikävästä, jonka keskiössä on usko, toivo ja rakkaus. Se on samalla myös tarina Aili ja Lauri Huovisen elämää suuremmasta rakkaudesta. Ilman suurta rakkautta ei voi olla suurta ikävää. Rakkaus on voimista suurin.

PAULIINA SALONIUS 
ohjaaja