Blogi

Sohvakriitikolta: Vain ikävä on ikuista – vai onko?

4.11.2022

Äitiä ikävä. Jussi Jätinvuori, Inka Reyes ja Esa Ahonen.

”Mieli tekisi kysyä elämästä, mutta äiti on poissa.” 

Nämä voisivat olla omien vanhempieni sanoja, sillä heitä edeltävä sukupolvi joutui kokemaan toisen maailmansodan kauhut. Esimerkiksi vuonna 1936 syntynyt isoäitini on pandemian alkaessa keskustellessamme verrannut poikkeusoloja sotamuistoihinsa. Vaikka hän oli vain kolmivuotias talvisodan syttyessä, ”isin Anna” muistaa yhä vanhempansa lähdön rintamalle ja kotona vallinneen hiljaisuuden ilmapiirin: lapsen mieleen jäi merkillinen yleisen turvattomuuden tuntu. Poikkeukselliset ajat saavat muistot painumaan tuskallisen vahvoina sydämeen loppuiäksi. Toisaalta eletty sitä on ennenkin – ja selvitty myös.

Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovisella tilaisuutta kuulla samankaltaisia voimaa antavia vertauksia järkyttävistä sukupolvikokemuksista ei ollut. Hänen äitinsä olisi todennäköisesti kertonut haastavasta osasta rintamalla olevan sotilaspastorin tuoreena, raskaana olevana vaimona. Häät juhlittiin jatkosodan aikaan, pieni esikoinen syntyi Lapin sodan päättäessä Suomen osuutta toisessa maailmansodassa. Ehkä hän kertoisi, miten yhtätoista ilmeisen onnellista avioliittovuotta sekä kolmen lapsen siunaantumista voi seurata surunmusta sairastuminen.

Aika on julma ystävä, joka kulkee aina rinnalla – liiankin nopeasti. Joskus kysymykset jäävät kysymättä ja Eero Huovisen parin vuoden takainen teos Äitiä ikävä on kuin huokaus kohti korkeuksia. Sen pohjalta tehdyssä teatteriversiossa tiivistyvät kaikki ne mietteet, joita lapsi ei edes osannut ajatella 34-vuotiaana sairauteen riutuneen äitinsä vielä eläessä. Pojan pohjaton rakkaus kiteytyi äärettömäksi kaipuuksi ja syvälle sisimpään patoutuneet tunteet purkautuivat kirjaksi itselle, äidille ja ”jos osaan, myös niille, jotka ovat ymmärtäväisiä”.

Lavastussuunnittelija Riku Suvitie on onnistunut luomaan puitteet, jotka antavat tarinan hengittää. Jo näytelmän ensimmäiset sekunnit vievät mennessään, kun pääosan esittäjä Esa Ahonen vangitsee huomion iäisyyttä huokuvalla katseellaan. Hänen ei tarvitse näytellä tai tulkita, hän on selvästi sisäistänyt ulkoisesti muistuttamansa Huovisen kokemukset. Tiivistunnelmainen Elissa-sali vie kodikkaan olohuonesisustuksen myötä vuoteen 1954, jolloin pieni Eero oli yhdeksän. Onnellisten aikojen päätyttyä äkisti hän näki ”vahanuken valkoisessa arkussa”, taivaan kotiin muuttaneen äitinsä. Hautajaisten jälkeen surusta sanaton isä sulkeutui, otti uuden vaimon, ”Eira-äidin”. Mutta eihän tämä isää 15 vuotta nuorempi nainen ollut äiti…

Onneksi scripta manet eli kirjoitettu pysyy ja niin vuosikymmeniä äidin menehtymisen jälkeen Huovinen sai aloittaa matkan hänen luokseen. Vieraskirja, kuitit, liput, kirjeet, muistokirja, päiväkirjat, valokuvat, tilikirja… Ne toivat menetettyä vanhempaansa kaipaavan vanhan herran äidinrakkauden äärelle. Eero oli ”se odotettu”. Miten tärkeää voi olla kuljettaa jo iän silittämiä sormia ”ihanaisesta” ja ”bambinosta” kertovalla, oman äidin huolellisesti täyttämällä paperilla?

Soljuva käsiala saa hatarat muistot kutoutumaan todemmiksi, mittaamattoman paljon todemmiksi. ”Ihmettelen sitä, miten voi käydä niin, että 1940–1950-luvuilta rakentuu se rakkauden silta tähän päivään. Olen yhtäkkiä näiden kirjeiden kautta kokenut jotain, mikä oli totta 60–70 vuotta sitten”, tiivistää liki 80-vuotias Huovinen Iltalehden haastattelussa. Kirjeenvaihto paljastui tasan neljän vuosikymmenen kuluttua äidin poismenosta, kun isä menehtyi samalla päivämäärällä. Huovisen tietojen mukaan kirjeitä ei pitänyt olla olemassakaan.

Suomen kantaesitys kuvaa riipivän koskettavasti sukututkimuksen sielua ja merkitystä. Tiedän sen ajan ja olevaisen rajoja rikkovan tunteen, kun suullinen perimätieto ja mustavalkoiset kuvat heräävät eloon yllättävien löytöjen kautta. Kirjoitustaidon keksiminen tuhansia vuosia sitten tuottaa edelleen elämän ja kuoleman rajat ylittäviä kokemuksia. Etäisen isän vaikenemisen kautta pojilleen kuin uudelleen kuollut äiti paljastui elävän tuntuiseksi kirjainten välityksellä. Miten ihmeellistä on saada tietää jo menehtyneen ajatuksia vuosikymmenten takaa!

Vastaukset tapaavat kuitenkin herättää uusia kysymyksiä. Jos kuolema voi olla ennenaikainen, voiko muisto olla myöhäinen? Miksi arvokkaat lähteet päätyivät ikävöivän jälkeläisen käsiin vasta isänkin menehdyttyä? Pohdin myös, mitä itse muistan ensimmäisestä kymmenestä elinvuodestani. Millaisen kirjan niistä kirjoittaisi yli puoli vuosisataa myöhemmin, jos muisteluntarve iskisi Huovisen lailla?

”Äiti istuu isossa sängyssä. Kaikki on valkoista, äitikin. Luulen, että hän on päättänyt ponnistella ja näyttää iloiselta. Sairaalta hän ei näytä, mutta maailma, jossa hän on, on toinen ja vieras, kalpea. Äiti hymyilee, ja me halaamme häntä. Emme ymmärrä itkeäkään. Ovelta vilkutetaan. Valkoinen äiti. Se on viimeinen kuva, joka verkkokalvoilleni on piirtynyt.” Huovisen muistikuvat ovat välähdyksenomaisia, tarkkarajaisia kuin kirkkaat salamat. Teoksen koskettavuus herätti teatterin taiteellisen johtajan, Pauliina Saloniuksen halun kertoa tarina myös lavalla.

Lohtua kulkutaudin runtelemaan nykyelämään Huovinen on kuitenkin saanut äitinsä kirjeistä, vaikka he eivät ole voineet jutella kuten minä ja isänäitini vuonna 2020. ”Tavataan, pojat, sitten taivaassa” olivat jäähyväissanat lähes vuosisata sitten. Ehkä tähän mennessä jo miltei seitsemälle vuosikymmenelle ulottuva lapsen ikävä ei olekaan ikuista: jospa jälleennäkeminen on.

TARU YLINEN-LUOPA 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2022–2023

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.