Blogi

Sohvakriitikolta: Olis voinu olla selkäkipu mutta oli impotenssi

17.11.2021

Viikko oli ollut raskas, tai ainahan ne ovat. Perjantai oli kuitenkin ollut päivistä kaikkein armottomin, ja vaikean työpäivän jälkeen olin juossut taloyhtiön kokoukseen. Tuntitolkulla tuijotettiin numeroita ja pohdittiin jokaista pientä yksityiskohtaa. Mikä päätös uudistaisi sopivasti, mutta tarpeeksi vähän, ettei tule sanomista. Olin koitoksen jälkeen kertakaikkisen uupunut ja matkalla teatteriin söin autossa kylmiä nakkeja suoraa paketista päin, kuten kuka tahansa eteerinen kulttuurikaunotar! Pihassa liput esitykseen olivat hukassa ja parkaisin ääneen että ei huvita tämä päivä, tämä elämä eikä ainakaan tämä teatteri. 

Nyt jos koskaan kannattaa mennä teatteriin, vaikka ei yhtään huvittaisi.

Penkkiin raahauduttuani söin ennen valojen sammumista vielä yhden suklaapatukan ja toivoin sokerin herättävän minut henkiin. Ensimmäisten vitsien kohdalla ajattelin, että minulla on kyllä aivan liian kova taso huumorin suhteen, että tämä tämmöinen naurattaisi. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun pakoauto starttasi Vaasan vankilasta, oli nauruni jo pitelemätöntä. Moni viime vuosikymmeninä rippikoulun käynyt varmaan muistaa leirikokemuksen kirkkaimpana tähtenä isosten sketsit ja voin kertoa että vaikka vitsien taso on jota kuinkin sama, niin tämä esitys nauratti jopa vielä enemmän!

Näytelmä alkaa, kuten sanottu, Vaasan vankilasta mutta siirtyy aika nopein kääntein Seinäjoen keskustaan. Vaikka 50-luvun lopulla maisema Kauppakadun ja Koulukadun risteyksessä on ollut hieman toisenlainen kuin nykyään, on paikka varmasti jokaiselle seinäjokiselle tuttu. Yks sun toinen valtionhotellin asukas suuntaa Kaitsun (Ville Orttenvuori) johdolla keikkaamaan Lakeuden Yhdyspankkia. Kaitsun suunnitelmaa saattaa hippasen mutkistaa keskivertoa hidasälyisempi vanginvartija Isto Kauppinen (Jani Johansson), joka päätti lyöttäytyä mukaan elämänsä seikkailun toivossa. Samaan aikaan toisaalla, tai no kadun toisella puolella, Kaitsun tyttöystävä Oikku (Henna Sormunen) on kilpakosijoiden huijaamisen ohella tullut löytäneeksi elämänsä rakkauden, Monosen Samin (Jussi Jätinvuori).

Sami on Yhdyspankin vastaanottovirkailija Raijan (Mia Vuorela) poika ja Oikku taas pankinjohtajan (Esa Ahonen) tytär, kuinka sattuikaan! Juuri kun romanssi on puhkeamassa komeimpaan kukkaan, yllättää Kaitsu Oikun ja Samin varsin epäotollisella hetkellä ja niin nuoriparikin ajautuu osaksi ennen näkemätöntä keikkaa. Soppa on melkoinen, kun kauhan varressa roikkuu tarkastaja Sokka (Tom Petäjä), pankkivirkailija Aarne (Heikki Vainionpää) ja näyttelijä Antti LJ Pääkkönen kolmentoista roolin turvin, kukkakauppiaasta lokkiin!

Teos on Mikko Koivusalon suomentama sovitus The Comedy About A Bank Robbery -nimisestä näytelmästä jonka ovat luoneet Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields. Ohjauksesta vastaa Pauliina Salonius, jonka organisointikykyä ei käy kuin ihaileminen, ihan jokaisella ei pysyisi tämän komedian 38954 lankaa käsissään. Kykyä on vaatinut myös se, että hän on onnistunut hiomaan näyttelijäsuoritukset huippuunsa, niin etteivät lukemattomat hahmot mene katsojalla sekaisin, vaikka yksi näyttelijä esittäisi kolmea miestä yhtä aikaa.

Oikein erityisen kiitoksen haluaisin antaa siitä, ettei vuorosanoja oltu pohjalaistettu perin pohjin. Olen harras murrefanaatikko, ja esimerkiksi Härmä-elokuvan hienoutta syö se, että näyttelijät käyttävät välillä murretta väärin. Puheesta kuuluu, ettei se tule suoraa sydämestä. Komiaa voi puhua ne jotka osaa, kuten tässä näytelmässä Antti LJ Pääkkönen.

Tietenkin kaunis ja katala Oikku!

Hauskan, mielenkiintoisen ja monipuolisen lavastuksen on suunnitellut Juho Lindström ja haluaisinkin sanoa, että mikäli sinulla Juho on fanikerho, niin liittyisin siihen mielelläni! Pukusuunnittelu on Leena Rintalan käsialaa, hänen kerhoonsa olen kuulunut jo jäsenpinssiin oikeuttavan ajan. Puvustus oli iskevä yhdistelmä karikatyyrimäistä fiftarilookkia, ajatonta keikariutta ja ihan puhdasta hulluutta. Valosuunnittelu on niin kekseliästä ja toimivaa, ettei sen takana voi olla kukaan muu kuin Hannu Raja-aho. Monipuolisesta äänisuunnittelusta vastaa Sami Lust. Peruukkien (ja tekoviiksien) määrässä ei ole säästelty, mikä on varmasti pitänyt Petriina Suomelan kiireisenä. Kampaukset noudattavat puvustuksen nollasta sataan kiihtyvää linjaa. Ja jos tästä näytelmästä on mitään kuullut etukäteen, niin ehkä sen, että teknisen kikkailun kanssa on tainnut käydä kuin ylistarolaisille kirkon kanssa: määreisiin on vahingossa tullut yksi nolla liikaa. Tämä spesiaaliefektien ilotulitus herää eloon Marko Carlssonin koreografioiden myötä.

Näyttelijät tekevät tasavahvoja suorituksia, hahmot eivät jää toistensa varjoon. Tein teatterin sivuilla testin, kuka hahmoista oikein olisin, eikä vastaus yllättänyt. Tietenkin kaunis ja katala Oikku! Henna Sormusella on ilmiömäinen kyky lisätä pissaliisamaiseen hahmoon kunnioitusta herättävää oveluutta, mikä tekee Oikun hahmosta lifehackien kuningattaren.

Sami Mononen – lääkäri, lakimies ja rovasti – saa sydämen läpättämään pohjalaisille tutulla yrittäjähenkisellä asenteellaan  ja öljytyillä lanteillaan. Monoihin on hypännyt Jussi Jätinvuori, joka sai Hollywoodista tutuilla elkeillä minut hetkeksi epäilemään rakkauttani Ryan Goslingiin.

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan niin älytön, että siinä on jo järkeä.

En ole Putous-ohjelman fani, mutta voisin olla jos sketsihahmokilpailun kaikkia hahmoja esittäisi Antti LJ Pääkkönen. Hänen tässä näytelmässä esittämistään hahmoista suosikkini on Oikun kilpakosijana kunnostautunut lapualainen Eki. Paitsi jos oma paappani kysyy. Paappa näes lopetti sukututkimusharrastuksen, kun selvisi että sukumme on kortteerannut pitkään Lapualla. Pääkkönen, vaikkakin lapualainen hänkin, on kyllä kova luu ja ehdottomasti tämän ryöstösopan suola, sokeri, kaneli, sitruunapippuri ja laakerinlehti.

Pankissa häärivä joukko eli pankinjohtaja, virkailija Raija, tarkastaja Sokka ja työharjoittelija Aarne ovat yhdessä juuri se nelikko jolle mielellään kallisarvoisen aarteensa huolehdittavaksi antaisi. Tämän raudanlujan nelikon takana on yhtä kovettu näyttelijäsakki. Ahonen, Vuorela, Petäjä ja Vainionpää ottavat koppia tästä paikoin katostakin putoavasta yllätysten sekamelskasta.

Jos lapualaisista joudutaan välillä puhua näillä seuduilla kuiskaten, niin vaasalaiset eivät paljon kovemmassa huudossa taida olla. Jani Johanssonin esittämä vanginvartija Kauppinen on hyvä esimerkki miksi. Hän on kuitenkin kaikessa pölhöydessään melko sympaattinen kaveri, eikä voi muuta kuin iloita, että juuri hän pääsi Kaitsun mukaan jalokivikeikalle. Kaitsun roolissa nähdään Ville Orttenvuori, joka on selvästi nauttii roolinsa fyysisyydestä. Hänessä on Kaitsuna optimaalinen määrä särmää ja yksioikoisuutta.

Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso ja Heidi Ajanto tuovat laulutriollaan mieleeni hieman Disneyn Hercules-elokuvan laulavat muusat. Etenkin Aurasmaan äänestä kuulee, että laulutaitoa on harjoitettu muuallakin sitten lapsuusajan muskarin. 

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan niin älytön, että siinä on jo järkeä. Nyt jos koskaan kannattaa mennä teatteriin, vaikka ei yhtään huvittaisi. Sitä saattaa luulla olevansa elämäänsä kyllästynyt 26-vuotias ja kehuskella vielä ympäri kyliä, että minulla on kuulkaa niin korkeatasoinen huumorintaju, että ei kuulkaa kainalopierut ja kaiken maailman pervoilut niin vaan naurata. Mutta kyllä niin lujaa nauroin, että melkein olisin Tenan tarvinnut.

Näytelmässä on kuitenkin painava sanoma kaikkien laservalojen alla: me emme voi vaikuttaa muuhun kuin siihen, onko minulla housut jalassa juuri nyt. Ja sekin kannattaa muistaa, jos aikoo ryöstää pankin, että ensin kloroformi ja sitten vasta koodit.

RIINA HAUKKALA
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2022.

---

 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.