fbpx

Blogi

Mia Vuorela: Näyttelijä on esituntija — tunnen tummat tunteet katsojan puolesta

30.4.2020

Mia Vuorela valmistui näyttelijäksi 25 vuotta sitten Tampereen yliopistosta. Nyt 50-vuotiaana hän on Seinäjoen kaupunginteatterin iäkkäin naisnäyttelijä.

Näyttelijä Mia Vuorela. Kuva: Tomi Lähdesmäki

Mia Vuorela järkyttyi, kun joitakin vuosia sitten Seinäjoen kaupunginteatteriin tuli näyttelijä, joka oli syntynyt vuonna 1991. Tuona vuonna Vuorela itse oli päässyt teatterikouluun.
– Olin ihan, että mitä?  Nyt tänne tulee tyttöjä, joiden äiti voisin olla – ja näyttelen niiden äitiä.

Mieleen palasi opiskeluaikojen ja ensimmäisen työvuoden aikana hänen kohtaamansa vanhemmat näyttelijänaiset.
– Kuinka silloin katsoin heitä ja kuinka he kaikki olivat ammattilaisia omalla tavallaan. Muutin järkytykseni voimaksi. Jos minä tämän ikäisenä olen vielä haaveammatissani ja onnellinen juuri tässä työpaikassa, niin senhän pitäisi olla hieno asia näille nuorille. Että tuokin tuossa jaksaa haaveilla, vaikka on opiskellut aikana, jolloin #metoo oli täysin tuntematon asia.

Vuorela myöntää oppineensa paljon itsestään ja ammatistaan 25 vuoden aikana. Varsinainen näyttelijän työ ei ole muuttunut, mutta tieto ja taito ovat monipuolistaneet alaa valtavasti.
– Moni asia on näille uudemmille itsestäänselvyys. Siksi onkin hienoa keskustella nuorten kanssa, miten he kokevat tämän työn. Voin tasapainoisena ihmisenä seistä heidän ja kaikkien kollegoideni vieressä ja ryhtyä työhön. Se on ihanaa ja arvokasta! Silti haluaisin vielä saada tehdä näitä äitejä ja sosiaalitanttoja – kuten Rouva Ryöppyvaaran roolini Peppi Pitkätossussa – ja toivottaa itseäni iäkkäämmät naiset tekemään niitä oikein vanhojen naisten rooleja. Nimittäin vanhoos akoos sitä vasta jotakin on ja sinne minulla on vielä matkaa. 

Näyttelijä Mia Vuorela. Kuva: Tomi Lähdesmäki

Hitaasti kypsyen
taiteilijaksi

Vuorela valmistui Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselta teatteritaiteen maisteriksi vuonna 1995.
– 1990-luvulla oli lama ja laitoksemme meinattiin lakkauttaa vuonna 1993 yliopiston säästötoiveiden perusteella. Onneksi niin ei käynyt. Olin ylpeä koulutuksestani ja varma, että työllistyn. Silloin muuten opintolainan korko oli pahimmillaan 11 prosenttia.

Tuore näyttelijä katseli teatterimaailmaa vihrein silmin.
– Koska opiskeluaikani oli ollut melko perinteistä teatteriesityksen valmistamista, fyysisellä ”Pyynikin portaat ja ne ikuiset punnerrukset” -kuorrutuksella, mikä mielikuva usein teatterikoulutukseen liitetään, en aavistanut, että itse työ onkin aika rankkaa. Koulun opit eivät heti auttaneet kun vastassa oli haasteellisia rooleja ja konkarinäyttelijöitä. Mutta se veti nöyräksi ja välillä itku kurkussa tein töitä. Näin jälkikäteen tiedän, että olen hitaasti kypsynyt taiteilija.

Salosta lähtöisin oleva Vuorela on ollut kiinnitettynä Porin, Hämeenlinnan ja viimeiset 17 vuotta Seinäjoen kaupunginteatterissa.
– En ole koskaan huomannut eroa maantieteen vaikutuksesta työhöni. Tosin freelancer-vuosina 1998-2003 Helsingissä tutustuin ensimmäistä kertaa sanoihin kilpailu, työnhaku, työttömyys, radio, tv, mainos, vaihtuvat työryhmät ja kenkä- ja laukkumyyjä. Olen kuitenkin onnellinen reissuistani, sillä en olisi koskaan kuvitellut pysyväni näin pitkään missään teatterissa kuin Seinäjoella. Tietysti siihen on vaikuttanut perheen perustaminen ja hyvä työpaikka, joka on tarjonnut tarpeeksi ammatillisia haasteita.

Itkeminen on
tekniikkalaji

Vuonna 1982 Maarit Pyökäri maalasi pienen kirkon sisältä mustaksi ja käynnisti ammattijohtoisen harrastajateatterin Salossa.
– Alkusysäyksenä alalle toimi 16-vuotiaana näyttelemäni nimirooli Aila Lavasteen ohjaamassa Minna Canthin Sylvissä. Elin roolia täysillä ja meidät kutsuttiin ainoana harrastajateatterina Tampereen Teatterikesään, jossa silloin 17-kesäisenä jo nautin suosiostakin ja pääsin vähän glamouriin kiinni isossa kaupungissa.

Ensimmäinen rooli ammatissa, Tšehovin Lokin Nina Porin teatterissa vuonna 1995, opetti itkemään.
– Roolityö oli tunnetasoltaan vaativa. Jouduin nöyrtymään ja yritin saada itkua aikaiseksi jopa sipulia silmiin -tekniikalla.

Lopulta itkeminen onnistui ohjaaja Jootarkka Pennasen avulla.
– Itkeminen on tekniikkalaji ja jokaisen näyttelijän on löydettävä oma keinonsa sen tuottamiseen. Minulla se avautui, kun oivalsin, että sitä ei saa väkisin pusertaa vaan ajatus tuo tunteen pusertamatta. Eli kun luovut, saat.

Lokki kutsuttiin Kansallisteatteriin vierailemaan. Se vierailu poiki Vuorelalle roolin Laura Ruohosen kantaesityksestä Suurin on rakkaus vuonna 1998.

Näyttelijä Mia Vuorela. Kuva: Tomi Lähdesmäki

Madame on
voimaeläin

Vuorela on onnellinen kokemuksestaan päästä Jouko Turkan ohjaukseen Porin teatterissa.
– Rakastin seurata hänen ohjaustapaansa ja jännitin tietysti ohjaustilannetta. En saanut osakseni ilkeilyä, vaatimuksia kylläkin, mutta se oli hänen tapauksessaan itsestäänselvyys. Turkan rakkaustrilogian toinen osa Täysin tyydytetty nainen kutsuttiin Tampereen teatterikesään 1997.

Trilogian ensimmäinen osa oli Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa.
– Siihen pääsin yllättäen Seinäjoella 2016, jolloin Antti Mikkola teki siitä oman versionsa. Oli käsittämättömän huikeaa ja pelottavaakin hypätä Eila Roineen upeasti tekemän roolin nahkoihin. Olin nähnyt Turkan esityksen TTT:ssä 1996 ja nyt siis tekisin sen itse.

Mikkolan versio tuotiin tähän päivään ja Madamen rooli oli Vuorelalle kustomoitu. Rooli toi hänelle Näyttelijäliiton Vuoden teatterinäyttelijä -ehdokkuuden.
– Selvisimme siitä tekstimassasta voittajina ja esitys kutsuttiin sekä Teatterikesään että vierailulle Espoon kaupunginteatteriin. Näytelmä oli minulle näyttelijätyön riemua ja olen todennut, että Madame on minun voimaeläimeni kunnes toinen rooli syrjäyttää sen. Komiikka, draama, intohimo ja kauhu kohtasivat roolissa ja vastanäyttelijöiden ihanassa kaksintaistelussa – koko työryhmä loisti! Ihana muisto.

Näyttelijä Mia Vuorela. Kuva: Tomi Lähdesmäki

Draamanäyttelijästä
löytyi komedienne

Seinäjoella Vuorela sanoo tehneensä merkittävimmät roolityönsä.
– Kymmenen vuotta sitten, kun painin neljänkympin kriisissä, sain komediaroolin Hannele Rubinsteinin ohjaamassa Ei ketään kotona -farssissa. Rubinstein painoi jotakin nappulaa, joka laukaisi minussa komediennen. Sain yleisön nauramaan. Ennenkuulumatonta.

Kouluaikoina Vuorela oli kuvitellut olevansa ikuisesti draamanäyttelijä.
– Silloin kurssikaverini loistivat komedian pauloissa ja minä en ymmärtänyt siitä mitään. Mutta tämä oivallus komedian tekemisestä – joka sekin on tekniikkalaji – antoi minulle valtavan voimavaran. Nykyään nautin suunnattomasti komedian ja farssin tekemisestä. Kun esimerkiksi vuonna 2018 esitetyn Pöyrööt-komedian näytökset loppuivat, minulta pääsi itku. Olin nauttinut niin yleisön edessä olemisesta kanssanäyttelijöiden kanssa, etten olisi halunnut lopettaa ollenkaan. Tuorein kuherruskuukauteni oli Näytelmä joka menee pieleen -komediassa.

Näyttelijä Mia Vuorela. Kuva: Tomi Lähdesmäki

Kun muuttuu
joksikin toiseksi

Vuorela pääsi hiomaan kykyjään isossa Hannen roolissa Kimmo Kahran ohjatessa Nainen muotokuvassa -näytelmän Seinäjoelle 2011.
– Hyvä henkilöohjaaja tarttuu näyttelijälle ominaisiin tapoihin olla ja puhua, tekee niistä huomion ja muuttaa vähän. Niin syntyy jotain uutta, minä muutun joksikin toiseksi.

Tarkasta henkilöohjauksesta jää näyttelijälle pitkäksi aikaa työkaluja, joita soveltaa moneen rooliin.
– Tämä työ on taiteilua pienten nyanssien ja suurten linjojen välimaastossa. Toisinaan, jos ohjaaja ei ole tarkka henkilöohjaaja, näyttelijä voi itse käyttää niitä työkaluja ja saada taas uuden roolin esiin.

Joskus rooliin kiintyy ja se jää Vuorelaan pitkäksi aikaa.
– Kun kevät koitti ja piti hyvästellä Hannen rooli, mumisin repliikkejäni vielä pitkälle kesään käydessäni lenkillä. Se on minun tapani opetella ja ylläpitää tekstiä, mumista itsekseni pitkin metsiä. Roolit jäävät luonnollisesti pois kun esitykset päättyvät. Teatteri on hetken taidetta, jota en ole koskaan vaikean kautta jäänyt haikailemaan. Niitä voimaeläimiä on muutama, mutta niitäkään en sen kummemmin nosta jalustalle. Työtä tämä kuitenkin vain on, vaikka raja oman arjen kanssa onkin välillä häilyvä.

Tunteista ei saa
tehdä pilkkaa

Vuorela on innokas työläinen.
– Haluan heti näytelmätekstin, kun tiedän mitä seuraavaksi on tulossa työn alle. Luen ja tutkin kaikki taustat, mitä rooliin tai aikakauteen on löydettävissä. Esimerkiksi kuvataide ja historia tukevat roolityötä, siksi olenkin ahkera kirjastossa kävijä.

Teatteriesitys on paljon muutakin kuin teksti.
– Elävän ihmisen eleet ja ilmeet kertovat paljon. Niiden tarkkailu ja huomioon ottaminen näyttelijän työssä on itselleni kiinnostavaa, mutta toivottavasti myös katsojalle. Pienikin rooli voi olla katsojalle iso. Parhaimmillaan roolityö koskettaa, antaa iloa tai lohdutusta, kunhan koskettaa.

Vuorela ei pelkää negatiivisiakaan tunteita.
– On tärkeää tuoda katsojille myös synkkiä tarinoita. Tehtäväni on peilata ihmisen elämää sen kaikissa muodoissa. Tunnen olevani vastuussa niistä tunteista, joita välitän. Siksi niillä ei saa leikkiä eikä tehdä niistä pilkkaa. Jos esimerkiksi esitän äitiä, joka vihaa lastaan, yritän tehdä sen mahdollisimman puhtaasti ja perustellusti ja siten toivoa, että se kauheus voi olla jollekin puhdistava kokemus. Näyttelijänä olen ikään kuin esituntija, tunnen tummat tunteet katsojan puolesta.

Vuorela kokee olevansa katoavaa perinnettä kiinnitettynä näyttelijänä.
– Meitä ns. hautakivisopimuksella olevia näyttelijöitä on taidekentällä koko ajan vähemmän ja se muuttaa teattereiden rakennetta. Tuotannollisuus kasvaa ja se luo alallemme enemmän freelance-pohjaista työtä. Uskon teatterin voimaan mutta samalla uskon teattereiden fyysisesti vähenevän 5-10 vuoden sisällä. Taidekenttä liikkuu enemmän työn perässä jo nyt ja luulen sen jatkuvan. Tietysti toivon isompien maakuntien teattereiden säilyvän ja että niissä pysyisi edes pieni kiinteä ensemble mutta luulen, että näyttelijöiden työsopimusten sykleiksi muodostuu 2-5 vuotta. Muutos on kuitenkin hidas.

Näyttelijä Mia Vuorela. Kuva: Tomi Lähdesmäki

Koronan myötä
poikkeuksellinen kevät

Seinäjoen kaupunginteatterin kevätkausi päättyi Peppi Pitkätossun ensi-iltaan 14. maaliskuuta.
Pepin saattaminen ensi-iltaan oli henkisesti tärkeä päätös. Teatteri on toistamisen taidetta ja ensi-ilta on sen työprosessin yksi piste. Se osoittaa, että tällaisena me olemme päättäneet esityksen esittää. Ensi-illan jälkeen alkaa näyttelijän ja teatterin varsinainen työ: esityksen esittäminen katsojille.

Tiedettiin, että ensimmäinen esitys on samalla viimeinen.
– Mutta tiesimme myös näytelmän palaavan ensi keväänä. Se lohdutti. Sekin lohduttaa, että tämä työ jatkuu joku päivä. Parisen viikkoa katselin Pepin ensi-iltakukkia ja pohdin ajan kulumista. Mutta se kannatti lopettaa, koska ajalla on nyt toinen merkitys. Vaikka kalenteri on muutamaa kevään treeniviikkoa lukuun ottamatta tyhjä, mieli ei. Pikkuhiljaa se täyttyy kauan kadoksissa olleella runolla tai taidolla olla vaan, sekin on kuulkaa taito.

Kuvat: Mia Vuorelan kuvasi Seinäjoen vanhan teatterin lämpiössä Tomi Lähdesmäki syksyllä 2019.

Mia Vuorela, näyttelijä

– synt. 1969
– teatteritaiteen maisteri, Näty 1995
– kiinnityksellä Seinäjoen kaupunginteatterissa vuodesta 2003
– näytellyt mm. Porin ja Hämeenlinnan teattereissa sekä Kansallisteatterissa
– harrastaa joogaa ja pilatesta, lukemista ja laulamista sekä ulkona samoilua
– aviomies rumpali Teemu Vuorela ja kaksi poikaa

 

Kommentit (2)

    Emilia sanoo:

    Vauu ihan huikea artikkeli, lisää näitä!

    Ulla Salosta sanoo:

    Olipa hienoa lukea Mian kuulumisia! Onnea ja menestystä edelleen. Yllättävää, että viisikymppinen, nuorekas Mia on iäkkäin Seinäjoen kaupunginteatterin näyttelijä!!

Lisää kommenttisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.