Väliaika

Blogi

Kirjailija Stephen King: Kauhu kiinnostaa meitä

22.1.2025

Kauhukirjailija Stephen Kingin Piina (Misery) ilmestyi kesäkuussa 1987. 

Vuonna 1990 julkaistun Piina-elokuvan käsikirjoitti William Goldman (1931-2018). Hänet on palkittu kahdella Oscarilla, yhdellä Baftalla ja kahdella Edgarilla. Näyttelijä Kathy Bates palkittiin Annie Wilkesin roolista Oscar- ja Golden Globe -pysteillä vuonna 1991. Rob Reinerin ohjaamaa elokuvaa pidetään yhtenä onnistuneimmista Stephen Kingin tarinoiden filmatisoinneista. William Goldmanin dramatisoimana Piina-näytelmä sai ensiesityksensä vuonna 2015. Broadwaylla Paul Sheldonia näytteli Bruce Willis ja Annie Wilkesiä Laura Metcalf. Aiempi näytelmäsovitus oli Simon Mooren.

 

Yhdysvaltalainen Stephen King (s. 1947) on yksi maailman tunnetuimmista kirjailijoista ja amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimpia tarinankertojia. Hänen ensimmäinen romaaninsa Carrie ilmestyi 1974, minkä jälkeen hän on kirjoittanut yli 60 kirjaa, jotka ovat kaikki olleet maailmanlaajuisia myyntimenestyksiä.

Kingin teosten pohjalta on tehty lukuisia televisiosarjoja ja elokuvia. Hänen tuoreimpia teoksiaan ovat Ulkopuolinen, Mersumies-trilogia ja Hohdon tarinaa jatkava Tohtori Uni. Useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja voittaneelle Stephen Kingille myönnettiin vuonna 2018 American PENin sananvapauspalkinto. Hän asuu Mainessa vaimonsa, kirjailija Tabitha Kingin kanssa. Heidän poikansa Joe Hill ja Owen King ovat myös kirjailijoita. Heillä on myös tytär Naomi King. 

Lähde: Tammi 

 

Stephen King kirjoitti itsestään ja suhteestaan kauhuun Yön äänet -novellikokoelmassa (1977), tässä otteita: 

Olen Stephen King: aikuinen mies, jolla on vaimo ja kolme lasta. Rakastan heitä ja uskon tunteen olevan molemminpuolinen. Kirjoitan työkseni ja pidän siitä erittäin paljon. 

… keskustellaan pelosta. Ei ole tarpeen huutaa tai kiljua; olkaamme sivistyneitä ihmisiä. Pohdimme miksi hyvä todellisuus joskus repeää käsittämättömän väkivaltaisesti. 
Kun menen illalla nukkumaan, varmistan edelleen huolellisesti, että jalkani ovat valon sammuessa peiton alla. En ole enää lapsi, mutta… en halua nukkua toinen jalka paljaana. Saattaisin kirkua, jos viileä käsi joskus tarraisi nilkkaani sängyn alta. Huutoni voi herättää kuolleetkin. Sellaista ei tietenkään tapahdu. Vuoteen alla väijyvä olento ei ole todellinen. Tiedän sen, mutta tiedän yhtä hyvin, että jos olen kyllin varovainen, se ei koskaan saa otetta niskastani. 

Tarinan on vähäksi aikaa houkuteltava lukija tai kuuntelija maailmaan,
jota ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan. 

Kauhu kiinnostaa meitä, mutta saa myös meidät voimaan pahoin. Ne tunteet eivät kovinkaan kivuttomasti sulaudu toisiinsa ja lopputuloksen sivutuotteena näyttää olevan syyllisyydentunto…

Pelko sokaisee meidät. Mitä kaikkea me oikein pelkäämmekään? Jotkut eivät uskalla sytyttää valoa märin käsin. Toiset eivät uskalla kaivaa leivän paahtimeen juuttunutta viipaletta ennen kuin ovat vetäneet johdon seinästä. Mitä lääkäri mahtaa sanoa tarkastuksen jälkeen? Entä jos lentokone osuu pahaan ilmakuoppaan? Me pelkäämme öljyn, puhtaan ilman, puhtaan veden ja hyvän elämän loppumista. Kun tytär on luvannut tulla kotiin yhdeltätoista ja kello on jo vartin yli kaksitoista ja tuuli piiskaa ikkunaan vetistä räntää, me olemme katsovinamme televisiota ja vilkuilemme hätäisesti puhelinta; pelko on sokaissut meidät ja tukahduttanut loogisen ajattelun. 

Eihän kukaan todella usko lukemiinsa kauhujuttuihin. Eihän vampyyreja,
ihmissusia tai itsestään liikkuvia kuorma-autoja ole olemassa.

Pelko sokaisee ja me tutkimme jokaista pelon aiheuttajaa ahneen itsekkäästi; yritämme rakentaa kokonaisuuden sadasta osasesta. Me vaistoamme pelon hahmon. Lapset oppivat sen helposti, unohtavat ja joutuvat aloittamaan uudelleen aikuisena. Useimmat meistä tajuavat ennemmin tai myöhemmin näkemänsä; se on lakanan peittämä ruumis. Kaikki pelkomme yhdistyvät yhdeksi suureksi peloksi, kaikki pelkomme ovat osa suurta pelkoa – sen käsivarret, jalat, sormet ja korvat. Me pelkäämme lakanan alla makaavaa ruumista. Se on oma ruumiimme. Kauhutarinoiden jatkuva viehätys perustuu siihen, että harjoittelemme niissä omaa kuolemaamme. 

Jossain on muuntaja tai vaihteisto, jossa kahden naamion ilmeet yhtyvät.
Sieltä kauhutarina löytää usein heikon kohdan. 

Eihän kukaan todella usko lukemiinsa kauhujuttuihin. Eihän vampyyreja, ihmissusia tai itsestään liikkuvia kuorma-autoja ole olemassa. Meistä jokainen uskoo niihin kauhuihin, joista Dostojevski, Albee ja MacDonald kirjoittavat; vihaan, vieraantumiseen, yksinäisyyteen ja nuorten avuttomuuteen. Todellinen maailmamme on usein kuin teatterinaamari, jonka ulkopuoli virnistelee ja sisäpuoli itkee. Jossain on muuntaja tai vaihteisto, jossa kahden naamion ilmeet yhtyvät. Sieltä kauhutarina löytää usein heikon kohdan. 

Kauhukertomus vaikuttaa minun käsittääkseni monella tavalla, mutta yhdestä, kaikkein tärkeimmästä, en ole vielä puhunut mitään. Tarinan on vähäksi aikaa houkuteltava lukija tai kuuntelija maailmaan, jota ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan.