Blogi

Ihminen rakastaa monella tavalla

7.4.2016

Mirja Kuivaniemi punoo taitavasti yhteen jännityksen ja komiikan. Empaattinen kirjailija tahtoo edistää suvaitsevaisuutta ja suree eläinten lyhyttä elämää.

Keväällä 2014 julkaistu Siantappajat on ensimmäinen kirjailija Mirja Kuivaniemen ammattiteatterin näyttämölle nouseva romaani. Hän on syksyn mittaan istunut Alvar-salin katsomossa seuraamassa näytelmän harjoituksia.

Kuivaniemi on teatterin keinoista innoissaan.

– Mielenkiintoista oli nähdä, miten näytelmää alettiin työstää ihan toisin kuin oletin. Näyttämöllä tehtiin ohjaajan johdolla erilaisia harjoitteita. Ymmärsin, että siten näyttelijät sisäistävät roolinsa ja löytävät yhteyden toistensa kanssa.

Romaanin työstäminen näytelmäksi on yllättänyt Kuivaniemen muutenkin.

– Olen aina ajatellut, että kirjassa on enemmän kuin näytelmässä ja elokuvassa. Mutta myönnettävä on, että myös teatterin keinoin tarinaa saadaan avattua hyvin katsojille. Kaikkia romaanin sanoja ei tarvitsekaan käyttää.

Teatteri myös rajoittaa.

– Keston vuoksi tarinasta jää tietysti jotain pois. Sama teema, psykologinen rikosdraama ja itse rakkaustarina ovat näytelmässä kuitenkin sellaisenaan, sanoo dramatisointiin Vesa Tapio Valon kanssa osallistunut Kuivaniemi.

Lisäannos komiikkaa

Sysäyksen kirjaansa Kuivaniemi sai julkkisten eroja ja suhteita ruotivista lehtiotsikoista.

– Vaikutti siltä, että uudet rakkaudet olivat jo portailla odottamassa, kun ex-rakas lähti, joten päästiin yhdellä ovenavauksella. Koska kuitenkin tiesin ja vielä enemmän arvasin, että kevyesti kerrottujen erojen taustalla saattoi olla tragedioita ja paljon tuskaa, päätin tarkastella yhtä sellaista tarinaa, jossa naimisissa oleva kunnon mies aidosti rakastuu paljon vaikeuksia elämässään ja parisuhteissaan kokeneeseen naiseen. 

Hepsankeikkatarinaa Kuivaniemi ei ollut kirjoittamassa, mutta ensimmäisestä romaaniversiosta tuli jopa surullinen. Kuivaniemi kirjoitti Siantappajat useaan kertaan.
– Halusin kokeilla tyyliä, jossa vakava ja kevyt kohtaisivat niin, että se tuntuisi luontevalta. Kasvatin isoäidin roolia, ja sillä lailla tarina alkoi minusta toimia. Kustannustoimittajani Anne Ilves luki ja kommentoi tekstiä matkan varrella. Samanlainen huumorintaju yhdistää meitä, kiittää Kuivaniemi.

Empatiaa ja mielikuvitusta

Tunnetaso on Kuivaniemelle tärkeä, elämässä ja kirjoissa.

– Kirjoitan henkilöiden sisäistä elämää niin tarkasti, että näen heidät vain sitä kautta, en ulkoisesti. En ole yleensä halunnut sanoa mitään hahmojeni ulkonäöstä. Siantappajien Mariasta mainitsen tummat hiukset.

Empatiakyky, herkkyys, uteliaisuus ja mielikuvitus ovat Kuivaniemen mukaan kirjailijan ominaisuuksia.
– Joidenkin mielestä vasta eletty elämä tekee kirjailijan, mutta en ole täysin samaa mieltä. Kirjailijaksi ryhtyvällä on jo syntyessään luovaan työhän tarvittavia ominaisuuksia.

Keski-iässä kirjailijaksi siirtynyt Kuivaniemi uskoo omalla kohdallaan olleen merkitystä sillä, että lapsena vietti ajoittain pitkiäkin jaksoja sairaalassa, kaukana kotoa. Hän vieraantui äidistään.

– Äiti ei ehtinyt maatalon emännän töiltään ja muiden lasten hoidolta käydä sairaalassa minua katsomassa. Työtä riitti, ei tuolloin ehditty pitää lapsia sylissäkään.

Pieni Mirja ei leikkinyt paljon, mutta kuvitteli sitäkin enemmän.

– Odotin aina radion Lastentunnin satukuunnelmia, Hannua ja Kerttua ja muita jännitystarinoita.

Hän myös kuunteli vanhempien ihmisten tarinoita ja on aina kirjoittanut vanhemmistakin ihmisistä.

– Koen, että olen osannut mennä heidän nahkoihinsa.

Monenlaista rakkautta

Itseään Kuivaniemi ei ole säästänyt tai säälinyt, mutta eläimiä ja lapsia, kyllä. Ihmiset ja eläimet ovat hänelle samanarvoisia.
– En tapa pienintäkään ötökkää. Jos sisään on eksynyt muurahainen, ujutan sen tulitikkulaatikkoon ja vien ulos. Hiljattain syötin pähkinöitä ja juotin vettä loukkaantuneelle harakalle ja itkin pitkästä aikaa, kun se jouduttiin nukuttamaan. Eläimillä on niin lyhyt elämä.

Lapsena hän viihtyi kotitilan navetassa, mutta ei enää uskaltanut kiintyä eläimiin.

– Aina tapettiin jotain. Kun äiti ja isä joutuivat pohtimaan, minkä eläimen vuoro kulloinkin olisi, lähdin pois. En uskaltanut itkeä. Juoksin metsään silloinkin, kun minun olisi pitänyt olla sekoittamassa verta teurastuksen aikana.

Kuoli myös joukko ihmisiä, joita Kuivaniemi ei voinut olla surematta. Traagisimmat olivat ensirakkauden ja pikkuveljen kuolemat.

– Luokkatoverini, johon olin ihastunut, kuoli ensimmäisen kouluvuoden jälkeen. Tunsin hänen menettämisensä oikeana fyysisenäkin kipuna. Muutaman vuoden päästä hukkunutta veljeäni surin tietysti yhtä paljon, mutta eri tavalla. Minussa oli selvästi kahdenlaista rakkautta jo lapsena.
Kun Kuivaniemi kirjoitti Siantappajia, hän muisti elävästi tunteensa luokkatoveria kohtaan.

– Jotain siitä tunteesta varmasti välittyi myös Marian ja Kyöstin suhteeseen, vaikka tarina on toinen ja henkilötkin vanhempia.
Vaikka ammentaa omastakin elämästään, romaaniensa tarinat Kuivaniemi rakentaa järjestelmällisesti.
– Osaisin kirjoittaa vaikka naapurista, mutta en halua. Romaanit ovat fiktiota, eivät ne ole dokumentteja.

Sillä, missä kirjoittaa, ei ole Kuivaniemelle merkitystä.

– Mutta sillä, missä asuu, on. Kirjailija, joka asuu etäällä Helsingistä, helposti unohtuu.

av
Haastattelu on alunperin julkaistu lokakuussa 2015 Siantappajat-näytelmän käsiohjelmassa.

Mirja Kuivaniemi
– synt. Isojoella, asuu Seinäjoella
– vapaa kirjailija, työskenteli aiemmin sihteerinä
– kirjoittanut mm. romaanit Siantappajat (-14), Sudenkuopat (-09), Virta (-07), Hinta (-04) sekä nuortenromaaneja, novelleja, runoja ja näytelmiä. Ensimmäinen romaani Neitoperho (-84), ensimmäinen näytelmä Marian uni (-71).
– palkintoja: Artturi Leinosen palkinto 1996, Seinäjoen kaupungin kulttuuripalkinto 1989, Vaasan läänin taidepalkinto 1985.
– todennut: ”En ajattele lukijoita kirjoittaessani, vaan pyrin kirjoittamalla ymmärtämään elämää ja sen ilmiöitä. Joskus kirjoitan pelkästä ilosta rakentaa tarinoita. Jälkeenpäin ajatellen toivon, että olisin voinut välittää ainakin suvaitsevaisuutta.”