Blogi

Sohvakriitikolta: Teatterissa raottuu ovi toiseen maailmaan

3.11.2025

Näyttelijä Tomi Turunen näyttelee näyttelijää Mustapukuinen nainen -tragediassa. Kuva: Jukka Kontkanen

Minulla oli seuralaisena mustapukuinen nainen, kun lähdin ensi-iltaan. Sain mukaan nuorimman tyttäreni Reetan. Teatterin aulassa näytti kulkevan muitakin mustapukuisia. Näinköhän se marraskuun alussa on sattumaa? Teatterin esittelyteksti kertoo: ”Täällä raotetaan verhoa toisiin maailmoihin.” Ensi-ilta oli pyhäinpäivän aattona. Matkalla teatteriin pohdimme, että miten jännittävä tai pelottava illasta tulee. Yritin tietysti lisätä jutuillani jännitettä: ”Isää voi pitää kädestä kiinni, jos menee liian hurjaksi.” Mustapukuinen nainen -näytelmän ohjelmalehtisestä löytyi lisää potkua: ”Särkynyt sydän etsii kostoa.” 

Mitä kauhu on?

Nyt pitää olla tarkkana, että en paljasta yllätyksiä tai loppuratkaisua. Ensi-illan jälkeen päädyimme pyhäinpäivänä, ennen hautausmaakierrosta, pohdiskelemaan miksi ihminen haluaisi katsoa valkokankaalta tai teatterin näyttämöllä pelkoa aiheuttavia hyytäviä tarinoita. Tutuin selitys lienee, että siellä se on turvallista. Ihan oikeasti ei tarvitse kohdata kauhuja, joita näyttelijät elävät läpi. Saa säpsähdellä ja helpottua: ”Onneksi ei sentään ihan tuollaista ole tarvinnut kokea”. Sitten on tietysti niitäkin ihmisiä, joiden elämän kauhuja ei mikään näytelmä voi tavoittaa. Joskus todellinen kärsimys on kuviteltua hurjempaa.

Mitä kauhu on? Tulee mieleen, että se on tavallista isompaa pelkoa. Järkyttävä, kehossa tuntuva tunne, johon liittyy oman tai läheisen menettämisen tai kuoleman pelko. Kaikki tapahtuu hallitsemattomasti, mutta niin, että ehtii tajuamaan, että nyt kaikki sortuu ja muuttuu peruuttamattomasti.

Tässä näytelmässä liikkuu aika perinteinen haamu tai vainajahenki. Kuolleet eivät oikeasti hiippaile keskuudessamme. Silti tämän tarinan lisäksi maailma on täynnä näitä juttuja. Ehkä tämäkin on jotakin kaipausta, että ihmisen elämä ei pääty kuolemaan. On sielu, joka jää elämään ja pääsee rauhaan, paitsi nämä sielut, jotka jäävät korjaamaan vääryyksiä ja puuhaamaan omia kauhistuttavia tehtäviään. Nämä sielut kai seikkailevat siksi, että ihminen vaatii selityksiä vääryyksille, joita elämä tuo tullessaan.

Reetta sanoi lopuksi jotenkin niin, että ”toisaalta en tykkää tämmöisestä, toisaalta taas tykkään. Aika meni kyllä tosi nopeasti.” Itse huomasin aika pian miettiväni jo ihan muita kauhuja. Niitäkin, joita uutiset tuovat eteeni. Sitten hain kynttilän ja kävin hautausmaalla. Siellä oli ihan rauhallista ja levollista. Aika paljon oli ihmisiä liikkeellä, mutta ei yhtään vainajaa. Juttelin mieliessäni muutamalle kuolleelle ystävälle. Kukaan ei vastannut, ainakaan sanoilla. Luojalleni kuiskin, että jos sopii, en halua kuolla ihan vielä. Teatterissa ja hautausmaalla tapahtuu jotakin samaa. ”Raottuu ovi toiseen maailmaan.” Vaikka se ovi onneksi pysyy kiinni, paitsi näyttämöllä.

MARKKU ORSILA
sohvakriitikko 2025-2026

Sohvakriitikko Markku Orsila katsoi tyttärensä Reetan kanssa Mustapukuinen nainen -näytelmän ensi-iltaesityksen.