Blogi

Komedian synkimmät salaisuudet

7.6.2017

Komedia on elämän ja sen kaikkien lieveilmiöiden käsittelemistä tavalla, joka nostaa näkyväksi ristiriidat, absurdiudet ja nurinkurisuudet. Komedia antaa anteeksi, puhdistaa ja tarjoaa mahdollisuuden jatkaa siltä kuuluisalta puhtaalta pöydältä. Draaman ja komedian sisällöissä ei ole suurtakaan eroa, käsittelytavoissa sitten senkin edestä.

Naurattaminen koetaan usein vähemmän arvokkaaksi kuin esimerkiksi suurien tarinoiden vakavahko esittely, ja termit tyhjännauraja tai pelle eivät ole syntyneet ainakaan kannustavissa yhteyksissä. Komedia ja muu viihteellinen esittäminen ovat kuitenkin herkintä tunneälyä ja äärimmäistä tarkkuuttaa vaativaa tasapainottelua. Kunnia sille, joka jutuillaan, olemuksellaan tai pelkällä ilmeellään saa muut nauramaan. Puhuttelevan kohtauksen tuottama kyynel katsojan silmäkulmassa on verrannollinen tappohauskan jutun aiheuttaman naurunpyrähdyksen kanssa. Kaikki tunnepitoinen reagointi on arvokasta ja tavoittelemisen arvoista – siitä tietää, että sanoma on osunut maaliin. Taputtaa kun voi myös säälistä tai kohteliaisuudesta, mutta itku ja nauru pitää ansaita.

Kuvitus: Emilia Kaupinmäki

Komedian onnistumiselle voi olla ainoastaan yksi mittari – katsojan nauru. Draamoissa on tulkinnanvaraa, komedioissa ei: ne joko naurattaa, tai sitten on naurattamatta.

Hauskan istuttaminen näyttämölle vaatii kellosepän tarkkuutta ja norsun hermoja. Teatterihuumori on sidottu aikaan ja tilaan, joten esim. television tilannekomedioiden tapporytmiin (n. 3 naurua minuutissa) päästään todella harvoin, jos koskaan. Totaalikomedia koostuu hauskasta tarinasta, nokkelasta replikoinnista, soljuvasta näyttelijäntyöstä ja yllätyksellisistä ohjausratkaisuista. Eli periaatteessa samoista elementeistä kuin mikä tahansa onnistunut näytelmä.

Se, mikä on hauskaa tosielämässä, on sitä usein myös näyttämöllä. Katsojan on hyvä tunnistaa itsensä ja heikkoutensa vähintäänkin muutamassa kohdassa. Silloin hänen mielenkiintonsa ja esityksen ”vaaran tuntu” säilyvät loppuun asti. Liian ennakoitavissa oleva ja ketään härnäämätön esityskappale on parempi jättää kokonaan tuottamatta.

Naurun tuottamisen resepti on yksi maailman tarkemmin varjeltuja sotasalaisuuksia. Peruskaava rakentuu yleensä kuitenkin lähes aina samalla tavalla:

1) esitellään sinänsä neutraali ja järkeenkäypä alkutilanne

2) ripotellaan joukkoon karismaattisia, mutta vastakohtaisia roolihahmoja

3) synnytetään väkinäinen ristiriita

4) jännitetään, miten tilanteeseen kuulumattomat henkilöt ratkaisevat oudon ongelman

5) kommellusten jälkeen kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti

6) lopussa taputetaan ja ohjaaja palkitaan viiden vuoden apurahalla.

Näin siis yleensä.

Koomisen hahmon luomisessa mennään usein mutta silti oikeutetusti sieltä, missä aita on matalin. Lihavuus, isonenäisyys, puhevika ja vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuminen yhdistettynä yllätyspieruun ja banaanikuoreen liukastumiseen ovat melko usein komedioidemme selkärankana. Tämä kertoo eniten siitä, että olemme tottuneita hihittelemään ennakkoluuloille ja poikkeavuuksille, tämä taipumus on ihmisellä geeneissä. Tuntematon pelottaa, mutta erilainen naurattaa. Nauru on siitä epäkorrekti mielenilmaus, että se ei valitse aikaa eikä paikkaa. Kun kikatuttaa niin silloin kikatuttaa, vaikka syy olisi poliittisesti tai sosiaalisesti arveluttava. Nauruun ajautunut ihminen on rehellisimmillään.

Mille saa nauraa? Huumorikäsittelylle kaikki on vapaata riistaa, mutta viisaat tekijät valitsevat ajan ja ajoituksen oikein. Kuolemassakin on koomisia piirteitä, mutta niitä kaskuja ei ehkä kannata heti hautajaispäivänä ryhtyä veisaamaan. Ja yhtä lailla voidaan kysyä – mille on sopivaa itkeä? Kyynel kun ei kysy lupaa tai oikeutusta, se tulee lailla naurun tai faxin – yllättäen ja pyytämättä.

ANTTO TERRAS