Blogi

Commedia dell’arte

18.8.2017

Karel Dujardinsin yksityiskohdiltaan tarkka maalaus teatteriseurueesta väliaikaisine lavoineen, vuosi 1657.

Lyhyesti

Commedia dell’arte on 1500-luvulla Italiassa syntynyt improvisaatioteatterin muoto, joka vähitellen levisi Keski-Eurooppaan kiertelevien teatteriseurueiden mukana. Commedia dell’artea esitettiin pienillä lavoilla (canvaccio), toreilla ja karnevaaleissa. Esitykset perustuivat tyyppihahmoihin, joilla oli tarkat ennaltamäärätyt suhteet toisiinsa. Tyypillisesti näyttelijät käyttivät puolimaskia, ja esiintyminen oli hyvin kehollista. Juonikuvio oli sovittu, mutta repliikit olivat improvisaatiota.

Commedia dell’arte oli suosittua 1700-luvulle asti, kunnes se sulautui muihin teatterimuotoihin. Vaikka commedia dell’arte ei ole säilyttänyt suurta suosiota, se on vaikuttanut muun muassa Molieren komedioihin, pantomiimiin ja englantilaiseen nukketeatteriin Punch and Judyyn, jonka kautta vaikutus on levinnyt piirroselokuviin ja nykyisiin TV-komedioihin saakka. Nykytekijöistä muun muassa Dario Fo on käyttänyt commedia dell’arte -vaikutteita.

Hahmot

Hahmot ovat tyyppihahmoja, jotka edustavat erilaisia luonteita, ammattikuntia, yhteiskuntaluokkia, kaupunginosia tai muita paikkoja. Hahmot tunnistetaan muun muassa naamiosta, vaatteista, murteesta ja puhetavasta. Hahmojen nimet voivat olla ammattia tai muuta osuutta kuvailevia — monet erisnimetkin ovat syntyneet hahmon tehtävästä.

Naishahmot eivät olleet niin erikoistuneita ja niiden historia liittyi yleensä näyttelijän persoonallisuuteen. Naishahmoista juoruakkoja ja parittajia esittivät pääasiassa miehet 1700-luvulle asti.

Tavallisesti näyttelijät erikoistuivat yhteen hahmoon jo varhain ja näyttelivät sitä koko ikänsä. Hahmo saattoi myös periytyä vanhemmilta tai ryhmästä poistuneelta henkilöltä. Näyttelijä loi itse hahmoaan yksilölliseksi repliikkeineen ja yksinpuheluineen. Tapa, jolla erityispiirteet tuodaan esille, on tärkeää, ja hienostunutta. Taitavuutta vaaditaan mimiikassa, akrobatiassa sekä muissa tempuissa tai osaamisessa. Näytteleminen on hyvin kehollista.

Tavallisesti tarvittiin ainakin kaksi vanhempaa miestä, kaksi miespalvelijaa, rakastavaiset, palvelustyttö ja jokin erikoishahmo.

Seuraavaksi esitellään tärkeimmät commedia dell’arten henkilöhahmot, joita on ollut valtava määrä aina kunkin ryhmän tarpeiden ja valmiuksien mukaisesti. Hahmoja on kuitenkin mahdollista ryhmitellä ominaisuuksiensa ja näytelmällisten tehtäviensä perusteella ryhmiksi. Commedia dell’artessa on kymmenkunta ydinhahmoa.

Hahmot ovat eläneet pitkään eurooppalaisessa teatteritraditiossa, ja niiden visuaaliset mielikuvat ovat yhä edelleen elossa. Hahmot koostuivat joukosta vastakohtaisia yhteiskunnallisia statuksia: rikas/köyhä, vanha/nuori tai herra/palvelija. Ainoat hahmot, joita ei tässä hahmogalleriassa nähdä, ovat äiti, emäntä, papisto, aatelisto tai kuningas. Nämä hahmot jätettiin kokonaan rauhaan.

Hahmot jakaantuivat siis kolmeen pääryhmään:

1. Palvelijat (i zanni)
2. Vanhukset (i vecchi)
3. Rakastavaiset (gl’innamorati)

Palvelijat

Harlekiini ei ensisijaisesti kuljeta juonta eteenpäin, vaan vastaa esityksen yleisestä rytmityksestä ja mielenkiinnon säilymisestä. Hän on esityksen hahmo, joka vastaa keskeisesti komiikasta. Hän on akrobaattinen, häijy, arvaamaton ja aggressiivinen.

Brighella on toimeton tyyppi ja aktiivinen vasta silloin kun kukkaro on tyhjä. Brighella toimii välillä esimerkiksi sotilaana, ennustajana tai majatalonpitäjänä ja on aina valmis pahantekoon. Hän on terävä-älyinen ja kyyninen. Brighellalla ei ole omaatuntoa ja hän huijaa muita. Hahmo kuljettaa juonta eteenpäin.

Pulcinella ei ole erityisen kiinteä hahmo. Hän on omalaatuinen ja itsekäs vanhapoika. Pulcinellalla on usein kyttyrä, kaljamaha ja laihat koivet. Hän on typerys ja jaarittelija. Ristiriitaisuudessaan hän on sukua Harlekiinille, mutta pehmeämpi ja myötäelävämpi.

Pedrolino on nuori, luonteeltaan yksilöllinen ja rakastajana viehättävä.

Palvelijattaret

Vanhukset

Pantalone on venetsialainen rikas, seniili ukko, joka on vetäytynyt eläkkeelle liike-elä- mästä. Hän puhuu käheällä äänellä ja nauraa kimeästi. Ryhti on kumara ja liikkeet kankeita. Pantalone on karnevalistisen naurun ja pilkan ensisijainen kohde.

Il Dottore eli tohtori oli kuuluisa oppinut ja kaikkien tiedekuntien kasvatti Bolognan yliopistosta. Kirjaviisas Il Dottore tietää kaikesta valtavan paljon. Hän on filosofi, astronomi, kabbalisti, diplomaatti, kielitieteilijä, asianajaja tai lääkäri. Hän on kaikkien tiedeakatemioiden jäsen ja suuri kaikkien alojen asiantuntija sekä lausuntoautomaatti.

Il Capitano eli kapteeni; esikuvat tulevat kondottieerien palkka-armeijoiden seikkailijoista ja törkimyksistä, jotka joutuivat elämään myös ryöstelemällä. Il Capitanolla voi olla espanjalaisia piirteitä kielessään ja muutenkin hän voi olla kiivasluontoinen ja typeränylpeä. Tai piirteet voivat olla ranskalaisia; möykkääjä, kovaääninen huutaja, hirveä liioittelija, öykkäröivä mahtailija, kukkomainen urotöillä kehuskelija, joka kuitenkin pelkää hiirtä. Kapteenilla on myös akrobaattisia valmiuksia ja miimistä taitoa.

Rakastavaiset

Rakastajat olivat hyvin hoidettuja, siistin muodinmukaisia ja miellyttäviä, mutta samalla värittömiä ja naurettavia. Hahmot olivat typeriä ja itsetyytyväisiä. Joskus hahmo oli myös täydellinen keikari, joka käytti hajuvesiä tai kirjoitti sonetteja. Välillä hahmo oli varakkaan naisen elättinä, mutta saattoi liehitellä myös palvelustyttöä.

Rakastavaisia neitoja

1700-luvulla yleistyivät erilaiset fantasiahahmot. Il caratterista on yleistermi paikallisille hahmoille. Tällaisen hahmon ilmaantuminen on usein irrallinen, se keskeyttää juonen ja tuo kokonaisuuteen irrationaalista lisäväriä.

Muuta mainitsemisen arvoista

1600-luvulla käytettiin myös laitteita, esimerkiksi näyttelijän nostamiseen. Oli valetulta ja mestauksessa pään irtoaminen saatiin näyttämään uskottavalta. Puista koottavaa näyttämöä kuljetettiin mukana.

Ennen esitystä ei harjoiteltu, katsottiin vain talot, joihin kukin sijoittui näytelmässä.

Ensimmäistä kertaa naiset saivat olla mukana esittämässä, vaikka kirkon piirit vastustelivatkin – ja sekin lisäsi suosiota. Ja olihan karnevalistinen ilveilyperinne läheistä.

Joskus näytelmä sijoittui jopa valtakuntaan Kuussa. Silloin erityisesti naisten vaatteet olivat rohkeita.

Yleisö tuli varta vasten paikalle – mikä erotti commedia dell’arten katuteatterista – koska maksoi pääsylipun. Ryhmiä kutsuttiin myös esiintymään palatseihin.

JELENA JOKELIN-MUILU
Seinäjoen kaupunginteatterin teatterikuraattori

Lähteet
Karl Mantzius; Näyttämötaiteen historia 1 – Tampereen työväen kirjapaino. Julkaisuvuosi 1923.
Teatterikorkeakoulun 55 julkaisusarja; Eurooppalaisen teatterin historiaa.
Wikipedia.