Väliaika

Blogi

Sohvakriitikolta: AiNa tulee jotaiN

19.2.2025

Menestyskirjailija joutuu auto-onnettomuuteen Coloradon vuoriston lumimyrskyssä mutta pelastuu ”suurimman faninsa” ansiosta. Kuulostaa äkkiseltään rakkaustarinalta vaan on kaukana siitä, kun fani, Annie Wilkes, osoittautuu mieleltään epävakaaksi ja välittää kirjailijan teoksista enemmän kuin kirjailija itse, jopa enemmän kuin kirjailijasta itsestään. Annielle romaanit ovat pakkomielle, eikä hän voi kuvitellakaan niiden hahmoille tapahtuvan mitään pahaa, mutta kun aina tulee jotain… Misery-sarjan markan rakkauksilla nimeä tehneen kirjailija Paul Sheldonin rooliin Seinäjoella hyppää itsekin kirjailijana tunnettu Reidar Palmgren, ja ikonisen, sekopäisyydessään kiintoisan ja samalla karmivan Wilkesin hahmon tulkitsee Satu Silvo Stephen Kingin Piinassa. Lavalla on tosielämän pariskunta, jonka keskinäinen kemia ei jää epäselväksi. 

Lienee kyseenalainen kehu sanoa hänen olevan kuin tehty hullun rooliin, vaan minkäs teet, kun Silvon Annie kiihtyy nollasta sataan sekunnin sadasosassa sellaisella intensiteetillä, että heikompia hirvittää…

Piinan myötä comebackin avaruuden pääkaupunkiin tekee jo Rocky Horror Show’sta tuttu Olli-Matti Oinonen, jolle tämä on kolmas Piina-ohjaus. Seinäjoella tavoitellaan Oinosen sanoin elokuvallista ilmaisua tässä Kingin psykologisessa kauhutrillerissä, joka lajityyppinä on edelleen varsin harvinainen Suomessa, sitä kun ei Oinosen mukaan katsota teatteritaiteeksi. Vaan kun parin metrin päästä seuraa näyttelijöiden täydellistä muuntautumista roolihahmoikseen, on valmis heittämään moisen katsomuksen romukoppaan. Oinonen seuraa ohjauksessaan William Goldmanin elokuva-näytelmäkäsikirjoitusta, joka on kuulemma niin hyvä, ettei sitä ole mitään tarvetta muuttaa, olkoonkin, että elokuva pyöristää kirjan kulmia. Seinäjoella Oinosen pyrkimyksenä on olla elokuvaa uskollisempi Kingin romaanille. Hänen sanojensa mukaan trillerissä on ”kummitusjutun ilmakehä”, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Tämä teoksen harjoituksissa kerrottu tiesi kovia aikoja kaltaiselleni hallahousulle, joka katsoo harvat kauhuleffansa aamupäivällä valoisaan aikaan. Vaan onneksi kävi paremmin kuin olin pelännyt: kauhu tehdään lähinnä äänillä ja valoilla, itse tarina on enemmänkin kiintoisa äärimmäisyyden tutkielma, jopa viihdyttävä ja paikoin humoristinenkin – toki nauru on väliin kylmää ja varautunutta. Säpsähtelin, mutta sykemittari ei hehkunut punaisena eikä Annie tullut uniini. Kutsun sitä onnistuneeksi teatterielämykseksi.

Pienelle näyttämölle tehty Piina on kaikessa intiimiydessään näyttelijäntyön juhlaa. Jo se, että työryhmä on saanut 80-sivuisesta plarista valmista aikaan vain kuukauden harjoittelulla, on hämmästyttävää. Näyttelijät ja heidän ilmaisunsa tulevat pienellä näyttämöllä niin lähelle, että vähäisinkin ele näkyy ja etummaiset rivit ovat lähestulkoon osa Riikka Aurasmaan näyttämökuvia, joita hän on onnistunut mahduttamaan tilaan kolmin kappalein. Vaikka niin Palmgren kuin seriffinä häärivä Seinäjoen kaupunginteatterin oma Jukka Puronlahti tekevät hienoa työtä, ei Satu Silvon suoritusta voi kyllin ylistää. Lienee kyseenalainen kehu sanoa hänen olevan kuin tehty hullun rooliin, vaan minkäs teet, kun Silvon Annie kiihtyy nollasta sataan sekunnin sadasosassa sellaisella intensiteetillä, että heikompia hirvittää, ei vähiten raajarikkoa kirjailijaa. Kokonaisuus on kohdallaan: lavastus tukee juonta, puvustus hahmoja ja äänet ja valot tunnelmaa. Näyttelijät värähtelevät samalla draaman taajuudella. Erityismaininnan ansaitsee teoksen vaikuttava loppu, joka vielä lähtiäisiksi puhaltelee katsojan niskaan kylmiä viimoja. Kun kerran päätyy Silvon Annien katseen alle, se ei noin vain unohdu.

OUTI VUOLLE 
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko 2024-2025 

---

 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.