Blogi

Elämä oli ennen toisenlaista, mutta nyt se on toisenlaista

12.9.2014

Elämä oli ennen toisenlaista, mutta nyt se on toisenlaista

Paavo Haavikko (1931–2008) oli kansainvälisesti palkituin suomalainen runoilija, kustannusvirkailija, yrittäjä ja – pakko lisätä kun meillä on juuri tullut parrasvaloihin Kaisa ja Otto – myös metsätilallinen.

Hieno ja tunnustettu lyyrikko on näytelmäkirjailijana unohdettu. Kulttuuritoimittaja Rolf Bamberg laski Demarissa 4.9. että Haavikon näytelmiä on 2000-luvulla otettu ohjelmistoon vain seitsemän kertaa, viidessä eri teatterissa. Noloa, kommentoi Bamberg.

Haavikko oli poikkeuksellinen kirjailija monessa suhteessa.

Liikemiehen poikana syntynyt ja kaksi kertaa luokalle jäänyt Paavo Haavikko teki nopeasti kirjoittamisesta itselleen ammatin. Kirjasta tuli muutenkin hänen leipäpuunsa. Runoilijasta tuli kustannustoimittaja ja 1975 oman kustannustalon Art Housen johtaja. Ei siis ihme, että Haavikon omaelämäkerta sai kaksimielisen nimen Yritys omaksi kuvaksi (1987) ja hänen muistelmansa Vuosien aurinkoiset varjot (1994) motoksi runonsäkeen ”…en viihdy tässä ei-kaupallisessa maailmassa…” Kuollessaan runoilija jätti jälkeensä paitsi Suomen kirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvan tuotannon myös yli kolmen miljoonan euron omaisuuden.

Haavikko aloitti keskeislyyrikkona ja runouden uudistajana, mutta hänen tuotantonsa kattaa kaikki kirjallisuuden lajit. Itse hän väitti että satuja hän ei ole kirjoittanut. Mielikuvituksellinen saaga Audun ja jääkarhu, jonka Kimmo Kahra ohjasi Vaasan kaupunginteatteriin, liippaa mielestäni kyllä läheltä. Audun kuuluu Suomen kirjallisuuden hienoimpiin rakkaustarinoihin.

Haavikon kohdalla usein unohdetaan, että hän oli mestarillinen rakkauden, erotiikan ja naisen kuvaaja. Kaisassa ja Otossa Haavikko luo varsin omaperäisen kuvan miehen ja naisen suhteesta. Kaisa on samalla yksi näytelmäkirjallisuutemme upeimmista naisrooleista. Myös Haavikon kuunnelma Soitannollinen ilta Viipurissa, josta Vaasan kaupunginteatteriin tein oopperallisen sovituksen nimellä Kuula 1918, perustuu suureen intohimoon. Säveltäjä Toivo Kuulan ja laulajatar Alma Silventoisen lyhyen rakkauden raameiksi nousevat kuitenkin vuoden 1918 väkivaltaiset tapahtumat.

”Onko tämä rakkautta?”, Alma kysyy ja vastaa: ”On se rakkautta. jos rakkaus on epätietoisuutta, epätoivoa, epäluuloa, epävarmuutta. epätodellista onnea, epäilyä ja pelkoa, sekä toivoa, taivasta ja helvettiä samalla kertaa, niin, tämä on rakkautta! (…) Enkä minä tahdo silti itseäni, ihmistä, naista itsessäni menettää, sillä mitä hän sitten rakastaisi?”

Paavo Haavikon ensimmäinen puoliso oli loistava kirjailija Marja-Liisa Vartio, jonka äkillinen kuolema säteilee Haavikon koko tuotantoon. Rakkauden ja kuoleman ohella Haavikko ryhtyi käsittelemään myös runoudelle epätyypillisiä aiheita: historiaa, politiikkaa, organisaatioiden toimintaa, vallankäyttöä ja liike-elämää. Myöhemmin kolumnistina Haavikosta kehkeytyi räväkkä pahan ilman lintu, joka manaili niin historiallista jälkiviisastelua, poliittisia päättäjiä kuin talousajattelun typeryyttä. Vallankumoukseen ja ihmisten kehittymiseen sokeasti uskoville Haavikko oli arkkikonservatiivi. Haavikko korosti maailman muuttumattomia rakenteita ja edistyksen näennäisyyttä. Kaisassa ja Otossa edistysuskoa ironisoi maalaistyttö Tuija lurauttamalla pyykkirannassa hauskan haavikkolaisen aforismin: ”Elämä oli ennen toisenlaista, mutta nyt se on toisenlaista”.

Paavo Haavikko

Näytelmillään, kuunnelmillaan ja libretoillaan Haavikko on muuttanut suomalaista teatteria tietoisesti teatterillisempaan, mielikuvituksellisempaan suuntaan, miksei myös yhteiskunnan moraaliseksi ja poliittiseksi keskusteluareenaksi. Tai olisi – jos niitä esitettäisiin. Näyttämörealismia hän ei edusta. Ehkä juuri siksi perinteinen teatteri on kokenut Haavikon vaikeasti nieltäväksi. Sähköinen media ja oopperalava ovat olleet enemmänkin Haavikon draamatekstien näyttämöinä. Tv-sarja Rauta-aika ja siitä irronnut Kullervo taitavat olla Haavikon tunnetuimmat draamatekstit. Aulis Sallisen säveltämät oopperat Ratsumies ja Kuningas lähtee Ranskaan ovat saaneet muutamia uustulkintoja. Mutta onko pysyvään ohjelmistoon jäänyt yhtään hänen näytelmäänsä?

Haavikon draamat edellyttäisivät suomalaisen teatterin uudenlaista itseymmärrystä. Haavikko osaa kyllä kirjoittaa draamaan sen tärkeimmän: oman maailmankuvan ja kielen, joskus tyylitellyn, joskus runollisen mutta aina tiiviin ja suuhun erinomaisesti sopivan puheen. Rakenteen hän joskus jättää kesantoon, mutta dramaturgisella työllä kaikki tarveaineet jännittäviin esityksiin kyllä löytyisivät. Modernisti Haavikon näytelmissä on joskus havaittavissa postmodernin haamukirjoittajan vaikutusta: Sulka flirttailee valistusajan komedian suuntaan, Ne vahvimmat miehet Tšehoviin. Kaisa ja Otto on brechtiläisittäin (Herra Puntila) politisoitu uusi kansannäytelmä, vaikkakin käänteisesti: Brecht halusi esittää maailman muutettavana, Haavikko tarkastelee syklistä mutta perimmiltään muuttumatonta maailmanmenoa. Komedian näytelmästä tekee se, että tarina on Maiju Lassilan kynänvartta pitkin kirjoitettu: rahojen ja tunteiden epäpurasta vauhtinsa ottava kansannäytelmä.

Haavikon kirjalliseen kuvastoon kuuluvat keskeisesti puut, metsä. Mikäs sen sopivampaa, Haavikko-nimiselle kirjailijalle! Yksi hänen runokokoelmistaan on jopa nimeltään Puiden ylivertaisuudesta. Haavikko suhtautui metsään sekä talousmiehenä, metsätilojensa hoitajana että runoilijana. Muistelmissaan hän kuin ohimennen piirtää hienon runoilijan omakuvan kertomalla Puut, kaikki heidän vihreytensä -teoksen synnystä:

Syksyllä joku kriitikko runokokoelmaa arvostellessaan totesi viitaten runoon, jossa Haavikko kertoo puiden istuttamisesta että Haavikon puut eivät oikein tahdo juurtua ja menestyä. Mutta puut eivät siitä välittäneet, ne juurtuivat kuin mies naiseen ja kasvoivat. Vielä myöhempi kirjoittaja uskoi lehtikirjoituksessa että nämä hybridihaavat oli tarkoitettu hakkeeksi tai joksikin sellaiseksi. Ne olivat yksinomaan puita ja puiksi tarkoitettuja. Ei puiden istuttaja kysy mihin puu tulee käytettäväksi. Sitä ei sillä hetkellä saata tietää. Mutta tosiasiat alkavat väistyä mielen harhojen tieltä, puut muuttua kuvitelmiksi joiden latvat tavoittelevat taivasta, juuret mielen mustia multia. Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman eräs runo sanoo sen asian selvästi:

On monta viisasta miestä mutta ei toisaalta yhtään
hullua puuta…

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Haavikosta ja hänen näytelmistään? Olisi jännittävää kuulla!

VESA TAPIO VALO

Ohjelmistossa

Kaisa ja Otto

Kommentit (0)

    Kari Heiskanen sanoo:

    Kohottavaa ja harvinaista lukea tällaista tekstiä! Haavikko edellyttää toisissa näytelmissään konkretiaa, toisissa taas, kuten Audunissa, suurta runollisuutta. Etsin kaiken aikaa tilaisuutta tehdä Haavikkoa lavalle, ehkä joskus onnistun.
    Lämpimin terveisin keväisestä Helsingistä.

Lisää kommenttisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*

Yksi mies, kaksi pomoa viihdyttää Alvar-salissa! LUE LISÄÄ