Väliaika

Blogi

Juha Luukkonen: Huominen on astetta kauniimpi

4.8.2026

Teatteria ei ole olemassa ilman ympäröivää todellisuutta, se on aina kuva tai heijastus sen hetkisestä maailmasta. ”Aikansa häikäisevä peili”, määritteli professori Pentti Paavolainen. Teatterin tehtävä on ravistella, haastaa ja osallistaa – saada katsojassa aikaan oivalluksia, naurattaa ja liikuttaa jonkin olennaisen havainnon äärellä. Pohjimmiltaan teatterin tulee aina pyrkiä olemaan muutakin kuin pelkkää ohikiitävää hupia, sen tehtävä on jättää katsojaan jälki, joka kestää. 

Voiko teatteri olla tällaistakin? Voi se.

Tänään huomaan pohtivani vuotta 2018, jolloin vietettiin vuoden 1918 muistojuhlallisuuksia. Ilmassa tuntui usein leijuvan kysymys: eikö olisi jo aika unohtaa? Moni saattoi kyllä hieraista silmiään ja korviaan ja heittää vastaan: miten voi unohtaa sen, mitä ei olla käsiteltykään? Ja oli sisällissotamme kanssa miten tahansa, varmaa ainakin on se, että vuosi 2026 vaatii meitä käsittelemään monia kipeiltäkin tuntuvia asioita, niitäkin mistä mieluummin vaietaan. Siihen tämä aika yksinkertaisesti pakottaa – oli sitten kysymys yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyvistä kysymyksistä. Ja useimmitenhan ne ovatkin yhtä ja samaa kysymystä. Tänään varmaa on myös se, ettei kivun lakaiseminen maton alle johda kuin siihen, että kipu palaa yhä uudestaan. Ja kerta toisensa jälkeen pahempana. Valitettavasti siitäkin meillä on kokemusta. Sen näkemiseen riittää, kun kurkkaa ulos ikkunasta. Vain menemällä asioiden läpi, kohtaamalla ja käsittelemällä ne, voi uusi alku – kirkkaampi ja toiveikkaampi sarastaa. Senkin näkee ikkunasta. Ja siitä ”häikäisevästä peilistä.”

Sillä juuri näitä kysymyksiä teatterimme tuleva ohjelmisto käsittelee: vaiettuja totuuksia, salaisuuksia, elämämme pimeistä luvuista nousevia mahdollisuuksia, naiviksi leimattua mielikuvitusta ja unelmia. Ja millä tyylilajien kirjolla! Jääkärin morsian ryskyy rock-konsertin vimmalla yli rampin, hiljentyen välillä rauhallisiin kuviin, joissa kauneus ja toivo valtaavat alaa, kuin kukka raunioiden keskeltä. Sarabandessa hiljaisuudet kaikuvat dialogien väleissä vaatien vastausta kysymykseen: mitä meistä jää, kun aikamme on ylittänyt meidät? 39 askelta taas ryntää salailun kujanjuoksua kohti totuutta sellaisella verbaaliakrobatian ja slapstickin sekoituksella, ettei salaisuuksille voi lopulta kuin nauraa. Ja keväällä Peter Pan taas konkreettisesti lentää kohtaamaan aikuisten käsittämättömän maailman muistuttaen leikin ja mielikuvituksen tärkeydestä. Draamaa, komediaa, musiikkiteatteria, ties mitä. Niin, syvä sisältö ei todellakaan ole yhtä kuin synkkyys.

Uskallan myös luvata, että tulevalla kaudella moni kysyy: voiko teatteri olla tällaistakin? Voi se. Ainakin meillä Seinäjoen kaupunginteatterissa. Ja tällä moninaisella käsittelemisen ja kohtaamisen matkalla me haluamme kohdata Sinut. Mennään yhdessä pimeitä lukuja päin ja ehkä huominen on meille kaikille astetta kauniimpi. Sen puolesta kannattaa yrittää. Aina uudestaan. 

JUHA LUUKKONEN
taiteellinen johtaja