Väliaika

Blogi

Blogiarvio: Levoton henki hiipii kostopuuhissa

7.11.2025

Seinäjoen kaupunginteatterin loppusyksyn kauhulataus koetaan, kun Stephen Mallatrattin näytelmä Mustapukuinen nainen valmistui esityskuntoon. Näytelmä perustuu Susan Hillin vuonna 1983 ilmestyneeseen kauhuromaaniin.

Yleisöä valmistellaan huolellisesti edessä oleviin koetuksiin. Elissa-näyttämön sisäänkäynnin vieressä on näytelmän teemaan kuuluvia aution talon matka-arkkuja ja -laukkuja. Katsomoon tultaessa valot räpsyvät ja kummitusmainen äänimaailma kietoo hiljakseen vaippaansa.

Tarinan keskiössä on lakimies Arthur Kipps. Hän sai aikoinaan tehtäväkseen huolehtia kummitusmaisessa kartanossa erakkona kuolleen naisen jäämistöstä. Tästä toimeksiannosta alkoi Kippsin elämänmittainen kujanjuoksu.

Herra Kipps palkkaa nuoren näyttelijän, jonka ohjauksella hän aikoo käydä läpi kokemansa oudot jutut ja vapautua siten kauhuistaan. Terapeuttisesti ajatellen näin saattaisi olla hyväkin, mutta herra Kipps ei ollenkaan tunne yliluonnollisen maailman karmeita lakeja.

Kaksi näyttelijää, 
lukuisia hahmoja

Mustapukuinen nainen rakentuu kahden näyttelijän tiiviiseen tulkintaan. Esa Ahonen on herra Kipps ja hänen lisäkseen monta muuta tyyppiä, joiden nahkoihin hän sujahtaa takkia tai lakkia vaihtaen.

Tomi Turusen esittämä nuori näyttelijä opastaa innolla herra Kippsiä eläytymään ja näin kertomaan tarinaansa. Turusen ja Ahosen tulkitsemat hahmot lomittuvat ja limittyvät toisiinsa tarinan edetessä kuin serpentiinit.

Molempien näyttelijöiden tulkinta on intensiivistä ja vangitsevaa. Selkeä puheilmaisu tuo esille rivit ja rivien välitkin.

Riku Metsä-Ketelän loihtimalla äänimaailmalla ja Lauri Virkkalan valosuunnittelulla on tarinan tulkinnassa merkittävä osuus. Äänillä ja valoilla luodaan pelottavan mystinen ilmapiiri, jota korostetaan esimerkiksi kummituskartanon kuvalla ja aavemaisella teatterisumulla. Pienillä vivahteilla katsojaa viedään hevosvankkureiden kyydistä tunkkaiseen taloon ja vetisille soille.

Tarinankerronnan 
alkulähteillä

Esityksen alussa herra Kipps kertoo nuorelle näyttelijälle, mitä hän aikoo kirjoittamallaan tarinalla tehdä. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat teatterin lavalle. Ollaan siis teatterin alkulähteillä. Teatterin tehtävähän on kertoa tarinoita ja auttaa katsojaa eläytymään niihin ja mahdollisesti järjestellä katsojan mielessä liikkuvia kauhuja.

Näinhän sitä olisi voinut luulla, mutta kuinkas sitten kävikään?

Lavastus- ja pukusuunnittelija Riikka Aurasmaa siirtää katsojan oivallisesti yli sadan vuoden taakse brittiläiseen yhteiskuntaan. Näyttelijöiden tweedpuvut, päällystakit ja päähineet on toteutettu laadukkaasti. Jokainen päärme ja upslaaki ovat harkitusti paikoillaan.

Ohjaaja Jermo Grundström työryhmineen on onnistunut maalaamaan näyttämölle synkällä paletilla monimielisen ja -tasoisen esityksen. Tarinan nuoren naisen kokemat säälittävät tapahtumat eivät valitettavasti ole jääneet viktoriaaniselle ajalle. Media kertoo vastaavista jutuista eri puolilta nykymaailmaa.

RAIMO HAUTANEN 
kriitikko