Väliaika

Blogi

Blogiarvio: Näyttämön illuusio nappaa ja pitää imussaan

9.11.2026

Alfred Hitchcockin tuttuun dekkariin 39 askelta perustuva komedia on hulvattoman hauskaa seurattavaa. Murhasta syytetty Richard Hannay pakenee poliisia ja outoja vakoojia halki Lontoon aina Skotlantia myöten.

Seinäjoen kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähdään huikeaksi farssiksi paisuva esitys, joka pursuaa yksityiskohtia. Käytössä ovat kaikki mahdolliset teatterin lajit varjoteatteria myöten. Vauhdikkaat takaa-ajot ja pakoilut improvisoidaan nokkelin tempuin. Tulkinnassa vain mielikuvituksella on rajat.

Näyttämöllä on neljä näyttelijää. Tomi Turunen pysyttelee koko ajan totisen ja yksivakaisen Richard Hannayn roolissa. Hanna Vähäniemellä on kolmen erilaisen naisen roolit tulkittavinaan.

Mutta: Jussi Jätinvuoren ja Jani Johanssonin nahoista kuoriutuu illan mittaan huikea määrä erilaisia roolihahmoja. Jätinvuori muuntautuu peräti kahdeksikymmeneksi eri tyypiksi professorista seremoniamestariksi ja jopa viisihenkiseksi skottiarmeijaksi.

Jani Johansson pääsee yhtä vähemmällä. Hänen yhdeksästätoista hahmostaan on mainittava hurja tuomari ja häkellyttävä rouva Jordan. Mies revittelee jopa vesiputouksena ja kalliohalkeamana. Lopun joulukuvaelmassa miehet liihottelevat hempeinä jouluenkeleinä.

Ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen on joukkoineen valmistanut näyttämölle aikamoisen keitoksen. On ihailtavaa ja ihmeellistä, mihin kaikkeen näyttelijät venyvät. Lisäksi esiintyjien tulkinnasta välittyy aito tekemisen riemu.

39 askelta on riemastuttavan fyysistä teatteri-ilmaisua. Näyttelijät tekevät eri-ikäiset roolihahmot ilmeillä, eleillä ja kävelytyylillä. Skottilaisuus syntyy murretta puhumalla.

Oikean ajoituksen
taidetta

Komedia ja farssi ovat ajoituksen ja rytmittämisen taidetta. Nopeat henkilövaihdot pitää tapahtua juuri sillä sekunnilla. Oikea takki ja tietty peruukki pitää olla paikallaan heti. Ja näin nasevasti tapahtuu Seinäjoella.

Lavastuksen ja puvut on suunnitellut Riikka Aurasmaa. Ensimmäisellä näyttämökuvalla, jossa on punaisia samettiverhoja ja pompöösejä seinäelementtejä, katsojat viedään 1930-luvun brittiläiseen herraskotiin. Peruslavastus säilyy, ja sitä täydennetään huonekaluilla, joita näyttelijät työntelevät paikoilleen.

Matka-arkuista ja tuoleista syntyy näppärästi vaikkapa auto. Ovien ja ikkunoiden käyttäminen on nokkelaa ja saa aikaan monta hykerryttävän hauskaa tilannetta. Tärkeintä on kehitellä näyttämölle illuusio, joka täydentyy katsojan mielessä.

Lauri Virkkalan suunnittelemat valot ja Tomppa Rintamäenpään äänisuunnittelu viimeistelevät lavalla nähtävän kohelluksen. Johanna Uusitontti on suunnitellut hauskat ja ilmeikkäät kampaukset ja maskeerauksen.

RAIMO HAUTANEN 
kriitikko