Blogi

Syyssonaatti: Lähisuhteiden voimakentällä 

27.11.2019

Rakentava keskustelu ja asioiden puheeksi ottaminen on taitolaji, jossa voi kehittyä, lupaa Etelä-Pohjanmaan perheasiain neuvottelukeskuksen asiantuntijatiimi. Lue, mitä ajatuksia Seinäjoen kaupunginteatterin Syyssonaatti-esitys heissä herätti.

Seitsemän pitkää vuotta aikuinen tytär ja äiti ovat eläneet näkemättä toisiaan – mutta eivät ajattelematta toisiaan. Kun kaivattu äiti vihdoin saapuu maalaispappilaan, vastaanotto vaikuttaa sydämelliseltä, hänen toivotaan viipyvän pitkään. Hyvin pian tytär saa huomata, että juuri mikään ei ole muuttunut. Taiteilijaäiti tuo mukanaan muistikirjansa, nuottinsa, juhlavat asusteensa ja tapansa. Muut ovat avustajia tai yleisöä.  

Syyssonaatti-näytelmän Charlotte-äiti ja Eva-tytär, Sari Jokelin ja Mari Pöytälaakso. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Hetki hetkeltä, kohtaus kohtaukselta esiin vyöryy ohitettuja tunteita, tukahdutettua kaipausta, hankalia muistoja ja painavia salaisuuksia. Vaikka tyttären tarkoitus on lähinnä saavuttaa yhteys äitiinsä, niin se ei näytä onnistuvan.  Yhä uudestaan he joutuvat padottujen tunteiden ja tapahtumien vietäviksi. Kätketty katkeruus ja viha pitävät yllä etäisyyttä, kylmyyttä ja miellyttämisen halua, teräviä sanoja ja arvioivia katseita. Tytär on murtua niiden alle, äidin hyväksyvä katse on jäänyt ja jää puuttumaan. Vasta suojien pettäminen, takaumien kipeys, halu puhua ja tulla ymmärretyksi, saa tyttären ja äidin avautumaan. Ei mitenkään pienesti, vaan raivokkaasti riidellen kuin suursiivousta tehden.  

Syyssonaatti. Mari Pöytälaakso. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Mitä kohtaamattomuus voi saada aikaan?

Vielä koskettavampi, jos mahdollista, on nuoremman tyttären tarina. Hänen vähäpuheinen, mutta sitäkin voimakkaampi hahmonsa kertoo sen, mitä kohtaamattomuus saa aikaan. Miten näkymättömäksi ihminen voikaan jäädä, jopa sairastua sivullisuudesta. Isosisko koettaa vastuullisena vanhempana korvata äidin roolia. Sukupolvi- ja vanhemmuusroolit vaihtavat jatkuvasti paikkojaan, huomiontarve ja takertuvuus peittävät alleen toiveen rakkaudesta. Äiti on kyllä taiteilijoiden tavoin tunnevoimainen, mutta ei silti tunnetaitoinen, tunteita välittävä ja aistiva. Musiikista oli tullut keino tulkita elämää, mutta myös väylä paeta ja hallita sitä, eräänlainen riippuvuus sekin. Perheen sisällä elämänpiirit ja -arvot olivat niin riipaisevan kaukana toisistaan kuin elettäisiin eri todellisuuksissa. 

Syyssonaatti. Mari Pöytälaakso ja Henna Sormunen. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Tyttären avioliittoonkin äiti astuu ikään kuin sen suojan murtaen. Kuitenkin pappismies luo perheeseen eleetöntä turvaa, kuin tyttärien isä aikanaan. Oman lapsen menetys osoittaa konkreettisesti ja symbolisesti, miten lapsi on kateissa tässä perheyhteisössä. “Aikuiset ovat naamioituneita lapsia”, kuului tekstin yksi aforistinen viisaus, kun aikuiset taantuivat lapsen asemaan.  

Syyssonaatti. Mari Pöytälaakso, Esa Ahonen ja Sari Jokelin. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri

Ihmiset, joiden kanssa kuuluu yhteen, kaipaavat vilpitöntä yhteyttä toisiinsa.  Viha ja torjunta näkyvät ulospäin ja ne peittävät pelon, häpeän ja syyllisyyden.  Pysähtymisen ja havahtumisen kautta ihminen alkaa saada yhteyttä itseensä. Vähitellen elämän kokemuksista puhuminen, pettymysten jakaminen ja toisen tunteiden vastaanottaminen korjaavat katkennutta yhteyttä. Aikuisuudessa yhteys voi kasvaa vastavuoroiseksi ja tasavertaiseksi.  

Usein löytyy jokin ymmärrys, joka auttaa hyväksymään koetun ja eletyn elämän. Tässä tytär tuli omien kokemustensa myötä tietoisemmaksi oman äitinsä lapsuudesta, sen kylmästä ilmapiiristä ja lähipiirin välttelevistä kiintymyssuhteista, minkä pohjalle muut ihmissuhteet rakentuivat – tai sortuivat. Äitiä ja tytärtä yhdisti hylkäämisen kokemus.  Lapsen oikeus saada turvaa ja rakkautta ei ollut toteutunut. Tytär alkoi nähdä sekä itsessään että myös äidissään sen pienen lapsen, joka kaipasi hoivaa. Hän alkoi myös oivaltaa, miten työn maailma, sen imu ja velvoitteet, olivat haastaneet ja raastaneet vanhemmuutta. Ajankohtaista tämäkin. 

Nykyisin näemme, että tasapainoilu työn ja perheen, erityisesti läheisten hoidon ja hoivan kanssa, koskee yhtä lailla molempia vanhempia ja kaikkia aikuisia. Lapsen ja huolenpitoa tarvitsevan on tärkeä kokea, että hän on aina turvassa ja rakastettu omana itsenään. Hyväksyntää ei tulisi antaa ja ansaita vain suoritusten kautta. Keskinäinen rakkaus näkyy ajan antamisena. Sekin on havaittu, että työelämäsuhteissa me myös peilaamme lapsuutemme ihmissuhteita. 

On aika yleistä, että sukupolvien välillä ja perheiden sisällä on vaikeasti puheeksi otettavia asioita. Kirjeitä isälle ja äidille (tai puolisoille) kirjoitetaan sekä mielessä että todellisesti, joskus niitä myös lähetetään. Varmaa on, että sisällöt tulevat eri tavoin esiin – joko suorana riitana ja kritiikkinä, huonoina väleinä. Tai siten epäsuorasti passiivisen aggression esim. väheksymisen, vetäytymisen ja viivyttelyn keinoin. Epäsuora aggressio voi johtaa myös itsen unohtamiseen, masentumiseen ja erilaisten riippuvuuksien vietäväksi, jos niistä etsii elämään helpotusta. Rakentava keskustelu ja asioiden puheeksi ottaminen on taitolaji, jossa voi kehittyä. Voi aloittaa vaikka syvään hengittämisestä. 

Kiltteydestä on kasvettava aikuisuuteen.

Elissa-näyttämö oli lavastettu suurille tunteille, jotka tulivat eri-ikäisiä katsojia lähelle. Lavastus ja äänimaailma koskettivat. Ingmar Bergmanin Syyssonaatti on jälleen saanut uuden tulkinnan ja sovituksen – eikä aihe ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Hyvä taide kestää monta kulutuskertaa.  

Tässä esityksessä kätketyt tunteet tulivat ryöppyinä esiin, sillä niiden tukahduttaminen vei liikaa voimia, piti liian etäällä, saattoi melkeinpä epätoivoon. Kiltteydestä oli kasvettava aikuisuuteen. Tunteilla on sanottavansa. Ne tulisi kanavoida elämän käyttövoimaksi. Ihmiset tarvitsevat toisiaan ja toistensa kosketusta niin paljon! Se on elinehto.  

Mitä olisi olla paljas ja aito minä, toisia tarvitseva ja toisille rakkautta ilmaiseva? Sitä näytelmän loppu raotti, kun Viktor pohti: “Jonkinlainen armo on olemassa. Tarkoitan mahdollisuutta huolehtia toisistamme, auttaa toisiamme, osoittaa hellyyttä.”  

Kiitos, että kosketitte!
EP:n perheasiain neuvottelukeskuksen tiimi
Riikka, Tarja, Unto ja Panu sekä Eija Harmanen 

Syyssonaatti. Mari Pöytälaakso, Henna Sormunen, Esa Ahonen ja Sari Jokelin. Kuva: Jukka Kontkanen, Seinäjoen kaupunginteatteri