Blogi

Sohvakriitikolta: Voi huoletta seistä reunalla, jos on varma ettei hyppää

8.10.2021

Mia Vuorela on Hyvinvointivalheen Saija. Kuva: Jukka Kontkanen

2 tuntia ja 17 minuuttia myöhemmin käsivarsieni iho lopulta asettui, eikä ollut enää kananlihalla. 2 tuntia ja 17 minuuttia sen jälkeen, kun Mia Vuorela oli helpottuneen näköisenä kumartanut lavalla, ensiesitys oli ohi. Olen lukenut, että nykyihmisen iho menee kananlihalle suuren tunnekuohun vallassa, ja sen olin todella juuri kokenut.

Olin noin 6-vuotias kun sain uuden polkupyörän. Olin onnellinen uudesta hienosta kulkupelistä, jonka lesta oli leppäkertun näköinen. Seuraavalla viikolla kaverini sai myös uuden pyörän. Se oli violetti ja kimaltava, ja kaikkea sitä mitä minulla ei ollut. Kateudesta kihisten itkin väärää pyörävalintaa äidilleni, joka totesi lopulta väsyneenä, että: ”Aina jollakin on jotakin hienompaa. Vaikka sulla olis mitä, niin aina jollakin on jotakin vielä hienompaa”. Tämä ilmiö on tullut vanhempana tutuksi sosiaalisessa mediassa, vai mitä?

10 vuotta sitten blogien kirjoitus oli vielä suuressa nosteessa. Minäkin huokaillen katselin yhden bloggarin elämää. Hän oli nuori, kaunis kaurissilmäinen nainen, jolla oli kaikki mitä bloggarilla kuuluikin olla: hävyttömän komea aviomies, koti pitsihuvilassa, sievät ja hyvätapaiset lapset, kakkoskoti Italiassa ja käsittämätön määrä rahaa. Hän kertoi kuinka pesee kaikki vaatteet aina käsin, ja joka päivä askarreltiin lasten kanssa irtoglitteriä säästelemättä. Luin naisen kirjoituksia vuositolkulla, imin itseeni kuvien satumaista tunnelmaa, ja toivoin että joskus olisin hän. Ja mitä vanhemmaksi tai aikuisemmaksi tulin, sitä useammin aloin miettimään, että mistä perkeleestä tuon akan vene vuotaa. Pakkohan sen on. Ei joku ole voinut saada kaikkea.

Saijan tarinaa ei ole tarkoitettu oikeastaan muiden kuin Mian kerrottavaksi.

Blogien suosion laskettua alkoi selvitä karuja totuuksia yhdestä sun toisesta somepersoonasta. Yhden kartano olikin purkukuntoinen mörskä, jonka yksi nurkka oli kuvauskelpoinen. Yhden täydellinen parisuhde olikin ollut hengityskoneessa jo vuosia. Aktiivinen lukijakunta saattoi henkeään pidätellen seurata kulissien kaatumista, pohtien kuka on seuraava. Minä odotin ja odotin uutisia pitsihuvilasta. Ehkä nainen on ollut väkivaltainen kaikki nämä vuodet, tai että Italian matkat sijoittuivatkin Alajärvelle. Mutta uutisia ei tullut. Kaikki olikin niin kuin kuvissa.

Hyvinvointivalhe on yhden naisen tarina, mutta mielenkiintoisen siitä tekee se, että se voisi olla oikeastaan kenen tahansa tarina. Blogit ovat menneen talven lumia, mutta näytelmän päähenkilön Saijan ihastuttavaa elämää voi seurata Instagramissa, joka on oikeastaan nykyään kuin rinnakkaistodellisuus. Hauraan kuoren alla on nainen, joka on elänyt kaikkia muita varten. Nyt kuitenkin koittaa eläke kodinhengettären ja kannattelijan roolista. Lapset on kasvatettu, mies on raitistunut, on lupa hypätä, ja lupa luottaa että pääsee vielä pintaan. Saijalle valkenee kuitenkin se ihmismielen surullisin totuus: edes hän itse ei tarvitse itseään enää.

Hyvinvointivalhe on tuonut uuden eteen Saijan lisäksi muutakin kaksi naista: ohjaajana debytoivan Natalil Lintalan sekä ensimmäisessä monologissaan näyttelevän Mia Vuorelan. Tuntuu vaikealta kertoa esityksestä oikein mitään juonenkäännettä, koska Vuorela tekee sen niin hyvin. Englanninkielessä on sanonta ”That secret was not yours to tell” eli tätä salaisuutta ei ollut tarkoitettu sinun kerrottavaksesi. Saijan tarinaa ei ole tarkoitettu oikeastaan muiden kuin Mian kerrottavaksi. Hän tekee yleisöön lähtemättömän vaikutuksen. Jos monologin tekeminen on yksinäinen avomeriuinti, niin tämä määrä tulenarkojen aiheiden pärvötystä vastaa ainakin muutamaa haita. Mia Vuorela on sukeltanut pelotta. Hän on Saija kauniina ja rumana, ehjänä ja rikkinäisenä, uimataitoisena ja hukkuvana.

Esitys on tuore ja ottaa kantaa myös siihen ettei somessa ratsasteta enää pelkästään ulkokultaisuudella, vaan myöskin paremmalla tiedolla. Ennen ihmisillä oli helppoa, kun kaikki kuuluivat kansankirkkoon ja saattoi luottaa korkeampaan voimaan. Isä meidän on tämän näin tarkoittanut. Nykyisin taitaa olla tavanomaisempaa tuudittautua siihen, että joku muu tietää minua paremmin ja se joku valikoituu lähinnä karisman perusteella.

Jos ohjaaminen on Natalil Lintalalle uutta, niin ironinen yhteiskuntakritiikki ei. Hän on ottanut vahvasti kantaa paitsi mielipiteillään ja tarinoillaan myös töillään. Lintala ei ole valinnut helppoa tietä, vaan sen jolla on merkitys ja se jos mikä on ihailtavaa. Teos on oikeasta elämästä, tai oikeista elämistä. Kun googletin Natalil Lintalan, ajattelin hetken artikkeleita selattuani, että hän on ehtinyt elämään jo monta elämää. Elämänkokemus on ehkä tuonut mukanaan itseluottamusta, mutta myös luottoa Saijaan. Kaikki meni, mutta entäs sitten. Minun ympyräni tavallaan sulkeutui, kun otin teatteriseuraksi äitini, vanhan kateusvalmentajani. Yön pimeydessä lähetin hänelle viestin, että mikä oli sinusta esityksessä tärkeintä, ja äitini vastasi osuvasti näin: ”Ajattelin että se esitys antoi luvan nauraa ittelleen, työkaverilleen ja naapurin akalle. Kun kaikissa meis asuu pieni Saija. Tai no, toisis vähä isompikin.”

Mia Vuorelan ainut vastapelaaja on ääninauha. Eikä esityksestä olisi varmasti mitään tullut, jos kasetti olisi ollut täynnä hissimusiikkia. Äänisuunnittelusta vastaa kuitenkin Seinäjoen Yann Tiersen eli Teemu Vuorela ja äänessä on Laitakaupungin orkesteri. Äänen ja musiikin merkitys korostuu, kun se sanoitta ajaa vuorosanojen virkaa.

Lavastus ja puvustus osoittavat toisaalta tarkkaan harkittua minimalistista linjaa mutta myös ilmavaa haurautta. Skenografi-pukusuunnittelija Leena Rintala on luottanut täysin siihen, että Mia Vuorela luo rakkauden mikron sinne missä sitä ei ole. Lavastuksen kruunaa valaistus, joka ottaa tässä esityksessä isosti roolia, totutusta ehkä poiketen. Valo on myös vuoropuhelussa näyttelijän kanssa. Valosuunnittelusta on kiittäminen Hannu Raja-ahoa.

Nykypäivänä voi medialukutaidon olettaa olevan sillä tasolla, että suurin osa sosiaalista mediaa käyttävistä tietää, ettei kaikki siellä nähty ole totta. Siitä johtuen suurin pelko onkin ehkä se, että mikä kaikki on totta. Mitä jos joku oikeasti näyttääkin niin kauniilta juuri herätessään, mitä jos on oikeasti varaa elää niin hulppeaa elämää tai jos lapset oikeasti voi jättää leikkimään hamahelmillä siksi aikaa kun itse menee vaahtokylpyyn. Tai mikä pahinta, mitä jos joku on oikeasti niin helvetin onnellinen.

RIINA HAUKKALA
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2022

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.