Blogi

Sohvakriitikolta: Tartu kynään, Kottaraiseni!

18.3.2021

En tiedä onko pelkkää sattumaa, että Seinäjoen kaupunginteatterin kuluva kausi on omistettu voimanaisille. Evita, Minna Canth, Peppi Pitkätossu, Humisevan Harjun Cathy ja Pelkkänä Korvana komedian majatalon emäntä Betty Meeks valloittavat näyttämön kukin vuorollaan, eivätkä suotta.

Suomalaisista merkkinaisista annetaan usein kuva, että heidän on pitänyt valita äitiyden ja uransa väliltä. Tai että he ovat odottaneet keitto lämpimänä kotona sitä että aviomies soisi saapua paikalle kertomaan saavutuksistaan. Lastenkasvatuksen ja keitonteon sivussa on kuitenkin usein tapahtunut asioita jotka ovat jättäneet merkkinsä maailmaan. Kohtu ei todella ole kohtalo. Tänä vuonna esimerkiksi Runebergin päivänä sain ilokseni lukea monta artikkelia joissa muistutettiin, ettei J.L. Runebergin vaimo Fredrika suinkaan ollut omana aikanaan tunnettu tortuista, vaan siitä että hän oli kirjailija, toimittaja, edistyksellinen puutarhuri, naisasia-aktivisti, vaikuttaja, ja näiden kaikkien lisäksi myös miehensä omaishoitaja ja kahdeksan lapsen äiti.

Toinen saman aikakauden nainen on saanut huomattavasti enemmän tunnustusta työstään, mutta hänen elämänsä monisävyisyys on silti vieras monelle. Rouva C. kertoo tarinan siitä miten vuonna 1844 Tampereella syntyneestä Ulrika Wilhelmina Johnssonista tulee suomalaisen kirjallisuuden suunnannäyttäjä, Minna Canth! Rouva C. on Maia Häklin ohjaama ja sovittama Heini Tolan dramatisoima näytelmä, joka perustuu Minna Rytinsalon samannimiseen kirjaan. Rytisalo on taidokkaasti maalannut kuvan siitä, miten vieno herrastalon tyttö kieltäytyy käsitöistä, ja lähtee unelmiensa perään. ”Tätähän tämä on, mutta onko sen pakko olla”, Minna miettii monessa elämänsä risteyksessä. Ja eihän sen ole. Heidi Ajanto tulkitsi Minnaa vanheten mutta väsymättä. Hän on uskottavasti nuori tyttö haaveilemassa koulutuksesta, innokkaasti opiskeleva sosiaalinen päiväperhonen, salaisuuksia kantava tuore vaimo, arjen keskellä äänensä löytänyt kiivas kirjoittaja, ja köyhyyden ja kurjuuden ympäröimä nainen, jonka aurinko sammuu hänen miehensä mukana. Ja silti katsoja tiesi, että Minnan todellinen kukoistus oli vasta tulossa.

Kaikki alkoi tyhjästä. Karun yksinkertainen lavastus muuntuu muutamaa lautaa liikuttamalla Minnan lapsuudenkodista seminaariksi, ja pienestä asunnosta Minnan piirtämäksi suureksi taloksi. Maija Louhion käsialaa oleva lavastus on vähyydessään kaikki mitä näytelmä tuekseen tarvitsee. Valaistus saa laudat heräämään eloon, ja vei katsojan keittiön lämmöstä ulos luistelemaan, ja surun alhosta kirjoittamaan ensimmäistä artikkelia sydän palaen. Tästä kiittäminen on valaistuksesta vastannutta Sanna Alasaarta. Lavastus ja valaistus puhuvat yhteistä hienovaraista kieltä.

Aloitettuaan opiskelun Jyväskylän seminaarissa Minna tapaa Floran, jonka kanssa ystävystyminen on kuin löytäisi palapelin puuttuvan palan. Viehkon Floran roolissa nähtiin Henna Sormunen. Minna ja Flora ovat sellaisia sydänystäviä, minkälaisesta moni haaveilee. Toinen laulaa ylä-äänen ja toinen alaääneen. Seminaarissa naisia opettaa nuori lehtori Canth, jonka Flora kerkeää varata ensin itselleen. Canth on kuitenkin vastaansanomattoman ihastunut Minnaan. Hän tulee ja vie, eikä Minna voi sanoa ei. Floran on vaikea sulattaa, että Minna tuolla tavalla hylkäisi seminaarin ja opettajuuden, ja alkaisi lehtorin rouvaksi. Hän ei kuitenkaan päästä irti ystävästään.

Näytelmässä Esa Ahonen nähtiin monessa eri roolissa. Hän on Minnan isä, jonka on vaikea ymmärtää tyttärensä pyrkimyksiä, mutta joka silti antaa hänen kasvaa eri tavalla. Ahonen on myös Cygnaeus, seminaarin tarmokas johtohahmo, joka pitää huolen siitä ettei kukaan tule venyttäneeksi seminaarin sääntöjä. Ja lopulta näyttämölle astuu kaupungissa kurjana vaeltava Niemi, jonka pitäisi elättää perheensä. Sama mies siis esittää Minnan elämäniloista isää, valtaansa väärinkäyttävää opettajaa joka hyväksikäyttää Minnaa sekä kaikkensa antanutta työmiestä jonka Minna ottaa suojelukseensa. Tämä on puistattava veto, mutta osoittaa ohjaaja Maia Häkliltä häikäilemätöntä nerokkuutta. Karu osoitus siitä, että ihmisellä on eri kasvot katsojasta riippuen. Esa Ahonen on ansainnut hatunnoston, kaikista ei olisi ollut tuohon. Hän vaihtoi sulavasti ja uskottavasti roolista toiseen, anteeksipyytelemättä.

Naimisiin mennessään Minna tietää miten jääatomit sulavat, mutta avioelämän askelmerkit ovat jääneet mysteeriksi. Hän kokee häpeää siitä mitä hänelle on tapahtunut, ja siitä etteivät hameet yllättäen mene enää kiinni, vaikka häistä on kulunut vasta vähän aikaa. Aviomies Ferdinand kuitenkin iloitsee, ”Tämä on meidän yhteinen odotuksemme!”. Hän edustaa jotakin sellaista miehen mallia, joka ei ole itsestäänselvyys edes näin puolentoista vuosisadan jälkeen.

Muistan lapsuudestani sen, kun teatteri kävi niin luihin ja ytimiin, että ihastuin usein johonkin näytelmän hahmoon. Koin lähes saman tunteen nyt 20 vuotta myöhemmin katsellessani Ferdinand Canthia. Enää tällä ikää sitä ei toivo, että prinssi tulisi ja pelastaisi, vaan sitä että voisi elää jonkun sellaisen kanssa joka antaa tehdä asioita joissa saan kasvaa itsensä kokoiseksi. Minnan ei tarvitse ikävöidä ajattelemista aviossakaan, koska Ferdinand kohtelee häntä hellästi kuin eksoottista perhosta. Kannustaa Kottaraistaan kirjoittamaan. Eivätkä he koskaan unohda katsoa toisiaan. Ferdinandin roolissa nähtiin Joonas Snellman, joka todella teki kunniaa miehille. Kaunopuheinen ja herkkä lehtori Canth ei ollut tylsä tai alistuva. Hän oli paitsi Minnan muusa, myös koko perheen uskollinen turva. Canth teki kirjoittamisen mahdolliseksi suurperheen äidille.   

Vahvoissa sivurooleissa nähtiin Katri Rintala Minnan äitinä, sekä Mari Pöytälaakso Canthin perheen Riika-piikana. Äiti oli paikalla kun häntä tarvittiin. Vähäsanainen ja -eleinen äiti toi ymmärryksen ja myötätunnon niihin hetkiin kun niitä eniten tarvittiin. Riika taas näki Minnan elämästä nekin hetket jotka hän yritti piilottaa. Kun Minna ei halua katsoa ulos, ei tavata ketään, eikä häntä kiinnosta mikään, on Riika hänen uskollinen olkapäänsä. Minna pelkää miehensä kuoltua, ettei kirjoittamiselle jää enää aikaa, mutta Riika saa hänet keskittymään siihen mitä nyt on. Minnan ei tarvitse selvitä yksin.

Näytelmän musiikki teki koruttomuudellaan minuun vaikutuksen. Kannel itki käskystä, mutta Minna ei. Musiikista vastasi Riku Metsä-Ketelä. Näytelmään toi tuoretta ja modernia otetta sekä totutusta poikennut maskeeraus että eri aikakausia sekoitteleva puvustus. Molemmat oli toteutettu harkiten, ne kertoivat myös hahmojen tarinaa. Yllättävän otteen toi koreografia, joka kuvasti ajoittain osuvasti ehkä Minnan kuuluisinta lausetta: ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta, nukkuvaa elämää”. Maskeerauksesta vastasi Petriina Suomela, puvustuksesta Riikka Aurasmaa ja koreografiasta Sari Palmgren.

Rouva C. on loistava läpileikkaus Minna Canthin nuoruusvuosista, joka on kuitenkin toteutettu niin, että moni nainen varmasti tunnistaa itsensä jostakin tarinan vaiheesta. Monet asiat tapahtuvat niin useasti ettei ensimmäistä ehkä edes muista. Ihmisen rooli omassa elämässään on alati muuttuva, ja sen kuvaaminen on minusta Rouva C:n parasta antia.

Esityksen jälkeen päätin kävellä pidempää reittiä kotiin. Lumi tulvi maihareiden varsien sisään Mambo Noir Trion soidessa kuulokkeistani, kun pysähdyin lumisateessa kadun kulmaan miettimään, että ei kai sitä ihminen lopulta muuta tarvitse, kuin talon jossa on lämmin lattia, vuoteen jossa on pehmeät peitteet ja terävän kynän. Ainoaksi pelokseen sen että on liian rohkea.

RIINA HAUKKALA 
Hienojen lauseiden, kimaltavien tavaroiden ja merituulen tuomien salaisuuksien keräilijä ja Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2021

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.