fbpx

Teatterin verkkolehti

Blogi

Sohvakriitikolta: Riittääkö kaikille onnellisia loppuja?

10.4.2022

Poika. Konsta Laakso (vas.), Liisu Aurasmaa, Jani Johansson ja Mari Pöytälaakso.

Perhe (Konsta Laakso, Jani Johansson ja Mari Pöytälaakso) lääkärin (Liisu Aurasmaa) vastaanotolla. Kuva: Jukka Kontkanen

Minulla on ystävä jonka luona käyn harva se päivä. Hänen kotinsa on kuin oman kotini jatke, jonne olen saattanut jopa jäädä sohvalle nukkumaan kun hän on lähtenyt jonkun muun luo kylään. Yhtenä päivänä aloitin asiani paasaamisen jo sekunti ennen kuin ulko-ovi edes avautui. Heitin takkini porraskaiteelle ja menin ystäväni perässä keittiöön. Italialaiset olisivat kalvenneet vierelleni, niin painokkaasti huidoin puheelleni tahtia. Juuri ennen tarinani H-hetkeä katsahdin pöydän ääressä istuvaa pientä mantelisilmäistä tyttöä, joka katsoi minua hieman kummissaan. ”Apua mä en tervehtinyt sua” parahdin. Ihan kuin hän olisi juuri siinä hetkessä vasta ilmestynyt siihen. Kumarruin hänen puoleensa, halasin ja pussasin ja vaihdoin manifestin kaikkein hempeimpään ääneeni. ”Hei rakas, auntie tässä. Hei. Hei. Hei. Hei. Auntie tässä”. ”Hei” tyttö vastasi iloisena, se on ainut sana minkä hän osaa sanoa. Tunsin punastuvani hieman samalla kun rutistin tyttöä uudelleen. Lapset on niin helppo joskus unohtaa.

Poika-näytelmä on saanut muotonsa Florian Zellerin kynästä. Zeller on ranskalainen kirjoittamisen ja näyttämötaiteen palkittu ammattilainen. Teoksen on suomentanut Reita Lounatvuori. Poika on kolmesta itsenäisestä osasta koostuvan trilogian päätösosa. Se on tarina perheestä, joka on vanhempien eron myötä jakautunut kahteen ja perheen teini-ikäinen poika on tippunut isän ja äidin muodostamien mannerlaattojen railoon. Äiti jää yksin kun poika yrittää solahtaa osaksi isän uutta perhettä. Poikaa taas vaivaa, että tajuaako isä yhtään mitä on tehnyt. ”Kun sä satutit äitiä, niin sä satutit samalla mua.”

Surullista kyllä, tämän näytelmän keskiössä on se, että mitä jos ei jaksa enää elää. Jos kärsimys täyttää jokaisen päivän, eikä huvita taistella enää mistään. Kun on ollut masentunut tarpeeksi kauan alkaa tuntua, ettei tämä ole mikään ohimenevä vaihe, vaan tällaista elämä nyt vaan on. Tunne on monin kerroin voimakkaampi, jos masennukseen sairastuu aikuisuuden kynnyksellä. Horisontissa näkyy vain vielä suurempia taakkoja, ja toisaalta taas mielen valtaa ajatus siitä, että ehkä minä vain kasvoin tällaiseksi surulliseksi aikuiseksi. Tällainen minä olen. 

Siltanen on selvästi etukäteen pohtinut mikä hänen roolinsa tässä teoksessa on.

Näytelmän on ohjannut Juha Siltanen. Litteroin hänen hienon repliikkinsä Pojan teosesittelystä: 
”Ei ole syytä katsojan ajatella, että koska minä en tunne yhtään onnetonta perhehelvettiä tai en oo koskaan ollut käymässäkään, niin tää ei oo mua varten. Tämä on taideteos siinä kun joku musiikkikappalekin, ja sillon tää on kaikille.”
Teosesittelyssä myös selviää, että Siltanen on tietoinen kuinka paljon käsikirjoituksessa on käytetty kaupallisiksi tunnistettavia tehokeinoja, mutta kieltäytyy kommentoimasta sitä mitä katsojan pitäisi niitä tulkita. Monesti taiteentekijät ovat niin haltioissaan omista töistään, että selittävät ne puhki, jättämättä toisille tulkinnoille tilaa. Siltanen on selvästi etukäteen pohtinut mikä hänen roolinsa tässä teoksessa on. Hän tekee minuun vaikutuksen sekä puheillaan että teoillaan.

Luin kuukausia sitten teatterin tiedotteesta, että Poika-näytelmään etsitään Nikon rooliin nuorta miestä. Muistan ajatelleeni, että olen itse ikähaarukan ylärajalla. Olin hämmästynyt kun näin että rooliin on valittu Konsta Laakso, itseäni selkeästi vanhempi perheenisä. Ikä näkyi Pojan mainoskuvissa, ja ajattelin jo etukäteen että mitenköhän tähän tekstiin muotoilisin, että raamikkaan aikuisen miehen valinta masentuneen teinin rooliin ei ehkä ollut kaikista terävin veto. Teiniys on nähkääs minulle varsin tuttua, heidän parissa teen työni. Laakson roolisuoritus löi minut kuitenkin ällikällä. Oli helppo katsoa kaikkien epäkohtien yli, niin vakuuttavan ja vaikuttavan roolin hän Nikona tekee.

Jani Johanssonin rooli on Nikon isä Petri. Hän onnistuu tavoittamaan tuttuuden aspektin: tuollaisia isät usein ovat. Eivät oikein tiedä miten olla läsnä tai lohduttaa. Isä olettaa Nikon ongelmien johtuvan rakkaushuolista, mikä on sekin hyvin tavanomaista. Usein nuorten ongelmia tai mielipahaa vähätellään, mutta on hyvä kuitenkin muistaa, että jokainen tietää vain sen oman ”pahimpansa”. Aikuisten ja lasten ongelmien tulee ollakin erilaisia. Toisaalta taas mieleeni tulee sanonta ”Sun rasittava arkes on sun lapsies lapsuus”. Niinhän se on, vaikka sekin joskus unohtuu. Johanssonin roolityössä hienointa on minusta sen arkisuus. Hän ei yritä olla erityisen julma tai halveksittava. Hän on vanhempi jonka hätä omasta lapsesta lamaannuttaa.

Mari Pöytälaakson esittämä äiti kuvastaa vanhemman lamaantumista vielä vahvemmin. Jos lapsella on fyysinen sairaus, niin siitä selviämiseksi laaditaan asiantuntijoiden kesken tarkka suunnitelma, miten edetään. Perhe saa usein paljon tukea ja apua, ja eritoten myötätuntoa. Mielenterveysongelmia ei tavata katsoa samoin. Vanhempi jää helposti vain kellumaan tiedottomuuteen, että mitä pitäisi tehdä. On tärkeää muistaa, että joitain ongelmia ei ole tarkoitettu kuin ammattilaisten ratkaistaviksi. Pöytälaakso tekee näkyväksi vanhemman väsymyksen, ja toisaalta taas syyllisyyden kokiessaan helpotusta kun Niko muuttaakin isälleen. 

Heidi Ajanto esittää Petrin uutta vaimoa Sofiaa. Hän tuo mieleeni muiston omasta lapsuudestani. Sanoin isäni uudesta vaimosta, että hän ei ole äitipuoli, koska saduissa äitipuolet ovat aina pahoja. Hänestä tuli puoliäiti, ja sellaisena hän on pysynyt. Heidi Ajanto onnistuu kuvastamaan hyvin sitä, miten vaikeaa on asettua vanhemman rooliin, kun lapsi on käytännössä aikuinen. Ja miten hän selvästi yhtä aikaa pitää Nikoa kummallisena, mutta silti välittää tästä syvästi. 

Kaikki näyttää niin luontaiselta.

Liisu Aurasmaan esittämä lääkäri sai monet katsojat hörähtelemään kummallisilla maneereillaan. Minusta hahmo on vain alleviivaus siitä, miten suuri merkitys sillä on, että lääkärin ulosanti viestii luotettavuutta, asiantuntijuutta ja myötätuntoa. Lääkäri saa kummallisuudellaan vanhemmat kyseenalaistamaan hänen ammattitaitonsa, vaikka syytä siihen ei olisi. Aurasmaa tekee todella hienon suorituksen, kaikki näyttää niin luontaiselta.

Jukka-Pekka Ahinko puolestaan sai minut naurahtamaan maskini takana. Hän näyttää juuri siltä miltä kuvittelen teinivuosieni ihastuksen näyttävän nykyään. Hänen hahmonsa muistuttaa etteivät ammattilaisetkaan aina tiedä mitä pitäisi tehdä tai miten pitäisi toimia. Hän huokuu inhimillisyyttä.

Lavastus on minusta yksi Seinäjoen kaupunginteatterin suurista vahvuuksista, se on aina pettämätöntä. Niin tälläkin kertaa. Kummallinen metallikehikko muotoutuu huoneesta toiseksi ja tuolit pyörähtelevät kohtausten välissä. Tämän näytelmän vahvat roolisuoritukset eivät olisi paria tuolia kummempaa lavastusta edes kaivanneet, mutta kaiken kolkkous tuo pimeyteen uuden ulottuvuuden. Lavastuksen on suunnitellut Jyrki Pylväs, ja sen ovat taidokkaasti toteuttaneet Veli-Matti Järvistö, Marcus Hietanen, Minna Nortunen, Keijo Kulmala ja Sanna Rauhala. Näyttelijät tulevat välillä katsojien joukkoon istumaan, tai ilmestyvät suunnasta josta kukaan ei osaa odottaa. Etäisyys tuntuu tavallaan liiankin intiimiltä.

Dramaattisen valaistuksen ja musiikin takana on tuttu ja turvallinen tehotiimi: Hannu Raja-aho, Riku Metsä-Ketelä ja Lauri Virkkala. Molemmilla formaateilla luodaan hyytäviä efektejä. Tulee vahvasti tunne, että koko työryhmä on yhdessä punonut tiiviin verkon. Kaikki on harkittua ja tarkoituksenmukaista, arkista ja pröystäilemätöntä.            

Esityksen lopussa moni itkee. Olen syvästi vaikuttunut, mutta ei minua itketä. Se johtuu siitä, että näytelmän teema on vahvasti läsnä sekä henkilökohtaisessa elämässäni että työssäni. Se ei tunnu erityisen shokeeraavalta, koska olen ollut monesti se henkilö, joka puhelimessa kysyy huoltajalta, että oletko tietoinen että lapsesi ei haluaisi enää elää. Rivieni välistä olet ehkä tajunnut, että olen itsekin ollut nuori, joka ei pitänyt elämistä ponnistelun arvoisena. ”Nukun koko ajan etten tappaisi itteäni” kirjoitin silloin muistikirjaani. Elämä tuntui niin piinaavalta, että vain nukkuessa sain mieleltäni rauhan.

Mielessäni alkaa narikkaan kävellessä soida Ellinooran kappale Meille käy hyvin. Silti vastaus otsikossa esittämääni kysymykseen on ei. Ei riitä.

RIINA HAUKKALA
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2022.


 

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.

Ohjelmistossa

Poika

Lisää kommenttisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.