Blogi

Sohvakriitikolta: Nips, nips ja naps…

29.9.2021

Hiirenloukussa näyttämölle kokoontuu ihmishahmoja, joilla kaikilla on jotain salattavaa. Näyttelijät Heidi Ajanto (vas.), Henna Sormunen, Ville Orttenvuori ja Jani Johansson. Kuva: Jukka Kontkanen

… kolme hiirtä sokeaa hännättömänä loikkii

Seinäjoen kaupunginteatterin lavalle saadaan tänä syksynä ensimmäistä kertaa Agatha Christien kynän taituroimaa jännitystä. Dekkarimaailman grand old ladyn Hiirenloukku on saanut ensi-esityksensä jo pian 70 vuotta sitten ja maailman teattereissa siitä on nähty lukuisia versioita. Mikko Korsulaisen ohjauksessa pysytään hyvin klassisessa versiossa ja hyvä niin. Kaikkea ei voi eikä tarvitse muokata uusiksi. Seinäjoella Hiirenloukku napsahtaa kunnolla ja liiskaa katsojan kiinni penkkiinsä.

Eletään toisen maailman sodan jälkeistä aikaa. Sodan kauheudet ovat järkyttäneet ihmisten mieliä ja vanhojakin traumoja nousee pintaan. Samaan aikaan kun hahmot yrittävät epätoivoisesti peittää asioista itsestään, he tulevatkin paljastaneeksi mielensä mustempia sopukoita. Selviytymiskeinot ovat jokaisella erilaiset. Joku etsii turvaa nopeasti solmitusta parisuhteesta. Joku keksii itselleen uuden identiteetin ja toinen yrittää selvitä ylentämällä itsenä.

Mollie ja Giles Ralstonin (Heidi Ajanto ja Jani Johansson) juuri avaamaan kartanohotelliin saapuu kirjava joukko vieraita. Heitä ei niinkään kiinnosta vieraittensa taustat vaan se, että bisnes alkaa pyöriä. Ajannon roolityössä on hillittyä charmia, Mollie yrittää pysyä tyynenä vaikka vieraat aiheuttavatkin sisällä monenlaista myllerrystä. Aviomies Giles on turvallinen tukipilari jonka hahmoon Johansson tuo ripauksen komiikkaa. Hän on jäyhä puurtaja mutta myös naivin mustasukkainen ritari. Mollie ja Giles ovat melkoisen tuore aviopari ja siksi heidän välilleen olisi kaivannut hieman enemmän lämpöä. Mutta myös tämän suhteen päälle Christie on onnistunut kirjoittamaan: älä vaan vahingossakaan näytä oikeita tunteitasi.

Lumimyrskyn keskeltä saapuva vierasjoukko on herkullinen henkilögalleria. Ville Orttenvuoren näyttelemä Christopher Wren on kahdella sanalla sanoen ihanan erikoinen. Orttenvuori tyylittelee hienosti hahmonsa mielenlaatua. Tarve tulla huomatuksi on valtava ja nuoren miehen epävarmuus peitetään vitsailuun ja alituiseen liikehdintään.

Rouva Boyle (Mari Pöytälaakso) ei anna sääliä, eikä sitä kaipaa. Pöytälaakson luoma rouva on piikikäs hahmo jonka eleet ja puheensävy saa katsojassa aikaan inhon väristykset (siis hyvät sellaiset vaikka ne tuntuvatkin kauheilta).

Hotellin loputkin vieraat ovat kaikki yhtä epäilyttäviä: sotilaalliseen jämäkkyyteen nojaava majuri Metcalf (JukkaPuronlahti), tyyneyteen ja eleganttiin liikehdintään puettu neiti Casewell (HennaSormunen) ja lipevästi puhuva, aavemaisesti naureskeleva herra Paravicini (Esa Ahonen). Kaikilla heillä on pikkuisen liikaa ”sitä jotakin” joka saa katsojan aivonystyrät sopivasti  liikkeelle.

Kovin hyvää alkua ei vasta aukaistu hotelli saa kun Monkswellin kartanon nimi liitetään Lontoossa aikaisemmin tapahtuneeseen murhaan. Tätä johtolankaa saapuu selvittämään ylikonstaapeli Trotter (Jussi Jätinvuori). Suurta kunnioitusta ei hänen sisääntulonsa muissa vieraissa aiheuta. Jätinvuoren näyttelemä hahmo on juuri sopivasti kömpelö vaikka tämänkin kuoren alta paljastuu älykäs, erikoisiakin menetelmiä käyttävä tutkija.

Jokainen näyttelijä hoitaa roolinsa upeasti. Kun pintoja rapsutetaan, alkaa hahmojen takaa paljastumaan salaisuuksia. Mikko Korsulaisen ohjaustyössä on saatu aikaiseksi rikosvyyhti, jossa kaikkien näyttelijöiden eleet, mikroilmeet ja liikkuminen lavalla ovat herkullista seurattavaa. Yksittäinen sana tai puheenvuoro saa hahmot vielä pontevammin peittelemään salaisuuksiaan ja katsojan epäilemään omia havaintojaan. Odotus ja jännite kasvavat lähes sietämättömäksi kun johtolankoja ripotellaan hiljalleen pitkin vanhan kartanon salin lattiaa.

Riku Metsä-Ketelä on suunnitellut äänet ja Lauri Virkkala valot, jotka vauhdittavat mielikuvituksen lentoa ja jyrkkiä käännekohtia. Lumi vihmoo ikkunaan, tuuli ulvoo nurkissa ja yhdellä sormella pimputeltu lastenlaulu soi pahaenteisesti. Äänet ja valot onnistuvat luomaan suljetun tilan, jossa jokaista oven narinaa säpsähtää: astuuko sisään mahdollinen murhaaja?

Riikka Aurasmaan suunnittelemat, hienosti ajankuvaa henkivät puvustus ja lavastus ovat päästä varpaisiin ja lattiasta kattoon silkkaa jylhää arvokkuutta. Ne luovat hyvää ristiriitaa näytelmän teeman kanssa: tokko näin fiinissä ympäristössä voi tapahtua mitään ikävää.

Hiirenloukun käsiohjelmassa ohjaaja Korsulainen kertoo näytelmän alkuidean takana olleen tositarina. Se herättää ajatuksia tämän päivän rikoksien uhreista ja heidän kärsimyksistään. On ihmeellistä, miten ihmisten pahuus ja mielen synkkyydet jaksavat kiinnostaa meitä katsojia edelleen. Agatha Christien kirjoittamat klassikot pyörivät tv-uusintoina. Dekkarikirjallisuuden sekä elokuva- ja tv-sarjojen suosiolle ei näy loppua. Nordic noir -tyylin imuun on päästy myös Suomessa. Kaiken lisäksi todellisten rikosten medianäkyvyys on valtavaa. Ehkä kiinnostusta ylläpitää halu hakea kokemuksia oman elämämme toisesta ääripäästä. Onneksi suurin osa meistä valitsee sisimmästään kuitenkin  sen hyvän, mutta joskus on pakko kurkata, mitä se paha olisi voinut ehkä olla. Uskallatko sinä tehdä niin?

MERVI SOINI
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2022 ja harrastajateatterilainen, joka rakastaa Niskavuori-näytelmiä ja Komisario Palmu -elokuvia.

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.