Blogi

Sohvakriitikolta: Kohtu ei ole kohtalo!

8.3.2021

Räväkkä otsikko, eikö vain.

Varsinkin, kun sen sanoo, ei, vaan huutaa, nuori aviovaimo. Kohauttaisi tänäänkin, mutta 1800-luvun loppupuolen miehisessä ilmapiirissä ja miesten johtamassa yhteiskunnassa se todellakin räväytti. Tai sanotaan suoraan: järkytti. Varmaan monia, pääasiassa miehiä. Siinä parta tärisi ja kahvi läikkyi kupista tassille kun tämä Rouva C. laukoi teesejään. ”Härreguud vilken otrolig akka, eikö se Johan Ferdinand saa siihen mikään kuri”, siunailtiin varmaan senaikaisilla herrasmiesten sikariklubeilla.

Millainen ihminen oli Minna Canth, nainen joka nosti naiset tasa-arvoisiksi miesten rinnalle? Nainen, joka ensimmäisenä sukupuolensa edustajana sai oman liputuspäivän. Hänen syntymäpäiväänsä 19.3. vietetään kansallisena tasa-arvon päivänä. Tähän kysymykseen vastaa Minna Rytisalon menestysromaanista Heini Tolan dramatisoima, Maia Häklin sovittama ja ohjaama näytelmä Rouva C.

Nuori Minna, kauppiaan tytär, hyvästä perheestä, ei halua jatkaa puotipuksuna isänsä kaupassa, vaan vaatii päästä seminaariin ja opettajaksi. Ihme kyllä, vanhemmat suostuvat, toivovat varmaan että sieltä löytyisi tyttärelle lukenut mies. Minnalla kun on sellainenkin päähänpinttymä, että ei koskaan naimisiin. Vanhempien riemuksi näin käykin, Minna rakastuu opettajaansa ja sukuun saadaan hyvä vävy. Koulu jää kesken, lapsia alkaa syntymään tasaiseen tahtiin ja avio-onni kukoistaa. Minna herää yhteiskunnallisesti ja alkaa julistaa naisten vapautumisesta, kouluttautumisesta ja köyhien auttamisesta. Äänensä hän saa kuuluviin lehtikirjoituksilla ja kirjoittamillaan näytelmillä. Joviaali aviomies tukee ja kannustaa vaimoaan kaikessa.

Ennen näytelmän alkua ehtii tarkastella Maija Louhion suunnittelemaa lavastusta. Se on pelkistetty, todellakin. Muutamilla huonekalujen vaihdoilla näytelmän mittaan luodaan kulloinkin tarpeellinen miljöö. Kauppa, seminaari, uusi koti, tilojen vaihdot käyvät sujuvasti kesken näytelmän. Näyttelijät vetävät niin intensiivisesti huomion itseensä että lavasteiden vaihtumista ei melkein edes huomaa. Pukusuunnittelija Riikka Aurasmaan asut näyttävät autenttisilta 1800-luvun pukineilta, mutta kaikkien näyttelijöiden käyttämät valkoiset tennarit kummastuttavat. Varmaan tarkoituksella, liekö viittaus nykyaikaan? Koko ajan ollaan liikkeessä, nuoret kiihkeämmin ja vanhemmat rauhallisemmin. Koreografi Sari Palmgren antaa selkeän kuvan eteenpäin menevästä ajasta, tennarit saavat liikettä koko näyttämön täydeltä.

Heidi Ajanto on Rouva C. Nuori ja unelmoiva, rakastunut, määrätietoinen, päällekäyvä, vastaansanomattoman eteenpäintunkeva, seestyvä, viisas. Kaikkea tätä, vuoronperään ja limittäin. Into vyöryy katsomoonkin. Ajanto ottaa yleisönsä kuten Minna Canth vastustajansa ja tukijansa. Kiihkeästi, ei tässä näytellä vaan eletään! Joonas Snellmanin ylikiltti ja kaiken kestävä aviomies Ferdinand jaksaa tukea innokasta vaimoaan aina ja loppuun saakka. Ei silti tunnu tossukalta, vaan umpirakastuneelta ja ymmärtävältä aviomieheltä. Pariskunta eli yhdessä hyvän elämän – ainakin Rytisalon faktaa ja fiktiota sisältävän alkuperäistekstin mukaan. Eikä romaanin näytelmäksi dramatisoinut Heini Tolakaan sopuisaan suhteeseen kulmia rakentanut.

Kokenut Esa Ahonen hyppää suvereenisti useampaan rooliin peräkanaa. Ymmärtää Minnan isänä tämän haaveita, kauppias-isä kokee varmasti että vastustus olisi turhaa, seminaarin rehtorina Uno Cygnaeuksena tärkeilee tulevana suurmiehenä, ja vielä näytelmän loppupuolella työläismies Niemen resuisessa roolissa.

Minnan elämän tärkeimmät naiset, koulukaveri ja elämänmittainen ystävä Flora, Henna Sormunen, ja uuteen taloon piiaksi Ferdinandin valitsema Riika, Mari Pöytälaakso, ovat kumpikin uskottavia ja riemastuttaviakin hahmoja. Kikattavasta, elämänintoisesta koululais-Florasta kasvaa, tai taantuu, porvarisrouva, joka kopeilee ja hämmästelee Minnan valintoja. Lienee myös mustasukkainen Ferdinandista, vaikka ystäviä ovatkin. Ja ehkä salaa Minnan rohkeudesta. Salaviisas, topakka, sopivan rooraava Riika on aivan mainio ”sisäkkö”, täydellinen vastapari ja toisaalta myötäilijä kiivaalle Minnalle. Vahvoja naisia, Minna ja Riika, Flora on enemmänkin selviytyjä, luovii helpomman elämän mutta maksaakin siitä. Tunteet vivahteineen välittyvät hyvin katsojalle, kertoo osaavasta näyttelijätyöstä.

Minnan äiti elää miehensä varjossa, hoitaa kauppaa, eikä osaa tai halua vaatia enempää. Katri Rintalan neuvoton äiti kipuilee kun ei osaa neuvoa tytärtään. Ehkei uskallakaan, taitaa kuitenkin pohjimmiltaan olla ylpeä tyttärensä valinnoista ja menestyksestä? Vai säikkyykö uhmakkaita mielipiteitä? Perinteinen äidin hyvyys tulee kumminkin esiin.

Rouva C. puhuttelee tänäkin päivänä sanomallaan, vaikka moni asia on toki muuttunut 150 vuodessa. Onneksi, Minna Canth oli tienavaaja, raivaaja, kirkasotsainen puskija. Näyttelijät ja tämä näytelmä tekevät kunniaa hänelle. Minna C. on nostettu kansakunnan kaapin päältä, pyyhitty pölyt ja tuotu tähän päivään sopivan viihdyttävänä pakettina. Vähän siloiteltuna, kuvittelisin että Canthin persoona olisi ollut särmikkäämpi. Tuon ajan äijäkulttuurimuurin yhteiskunnallinen murentaminen on varmasti vaatinut hyvien kirjoittaja- ja puhelahjojen lisäksi teräväluustoisia kyynärpäitä. Oli niin tai näin, Minna Canth on näytelmänsä ja kaiken jälkipolvien kunnioituksen ansainnut. Ja Seinäjoen kaupunginteatteri tuo Rouva C.:n elämän nautittavana pakettina eteemme.

Pätevää teatteria kaikenkaikkiaan, eikä se pohjimmainen sanoma mihinkään ole kadonnut. Seinille heijastetut Minna Canthin kaunokirjoitustekstit toivat henkilön lähelle katsojaa. Tavaraa oli kaikille aisteille, iso asia pienellä näyttämöllä.

JUSSI UUSIMÄKI
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2021

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.