Blogi

Sohvakriitikolta: Järjen ja tunteen ilta

28.2.2022

Kerrotaanpa ensin faktat. Seinäjoen kaupunginteatterissa esitetään näytelmää nimeltä Järjen ja tunteen tyttäret. Se kertoo kahdesta naiskohtalosta, kahdesta eri lähtökohdasta, kahdesta eri yhteiskuntaluokasta ja kahdesta erilaisesta ihmisluonteesta Suomessa vuosina 1894-1907. Lapsuudesta lähdetään, lopulta molemmista tulee Suomen ensimmäiset naiskansanedustajat. Näytelmän tapahtuman sijoittuvat Pohjanmaalle, Kuopioon, Tampereelle ja Helsinkiin.

Pääsin katsomaan näytelmän ennakkoesityksen koeyleisössä. Meitä oli katsomossa kuusi, tuntui aika erityiseltä, very special, sanoisi amerikantätini. Mietitkö lukijani, että vetivätkö näyttelijät vähän lonkalta, himmaillen? Tyyliin pieni yleisö, pieni tunnelma? Ei todellakaan, täydellä tunteella ja intensiteetillä painoivat menemään. Toivottavasti pikkuyleisön aplodit lämmittivät, tiedän että näyttelijöille on tärkeää, että on kuitenkin edes vähän yleisöä paikalla.

Tuntuu kuin eläisimme tapahtumissa ja henkilöiden ihmiskohtaloissa mukana.

Näytelmä pohjautuu Kirsti Mannisen salanimellä Enni Mustonen kirjoittamaan romaanisarjaan, josta osan Tommi Kainulainen on dramatisoinut näyttämölle. Taas pureudutaan naisen asemaan Suomessa, aihepiiristä on jo tullut melkein tavaramerkki Seinäjoen kaupunginteatterille. Vahvoja naisia on tuotu esiin, heti tulee mieleen Evita, Rouva C., Peppi ja Hyvinvointivalheen Saija. Ja nyt Hilma Maria Perämäki (Veera Herranen) ja Anna Sofia Ahlstedt (Henna Sormunen). Mikäs siinä, komeaa teatteria ovat kaikki esitykset olleet. Voimakkaita, aktiivisia, eteenpäinpyrkiviä naisia, kaikilla myös herkät ja heikot kohtansa ja vastoinkäymisensä.

Järjen ja tunteen tyttäret kertoo siitä, millainen oli naisen asema 1900-luvun vaihteen Suomessa. Se oli heikko. Yhteiskunta oli miesten. Vaimot elivät miestensä vallan ja holhouksen alla, yksinäinen aikuinen nainen oli vähättelevästi vanhapiika. Opiskelemaan ei monikaan nuori nainen päässyt, yliopistoon päästäkseen naisen piti anoa erikseen vapautusta sukupuolestaan. Seksuaalinen ahdistelu oli tavallista ja melkein hyväksyttyä, ainakin vaiettua, naisen maine tuhoutui helposti. Avioton lapsi oli valtava häpeä – tietenkin naisen.

Kirosimme mielissämme epäoikeudenmukaisuuksia, vääryydet vihloivat, onnen hetkissä hyrisimme mukana.

Tällainen tarina ja ajankuva siis kerrotaan. Uskallan paljastaa loppuratkaisun ja kertoa, että molemmat päähenkilöt löytävät lopulta tiensä, ja menestyvät huikeasti. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvon saavuttaminen ajavat heitä eteenpäin. Voin paljastaa sen tässä, koska Tommi Kainulainen ja ohjaaja Antti Mikkola kertovat sen heti näytelmän alussa. Kaikki muut tapahtumat jääköön vielä tulevien katsojien jännitettäviksi.

Näytelmä kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, väliaika mukaan lukien. Aika pitkä aika vaikka istuimet pehmeät ovatkin. Vilkuilinko kelloon? En kertaakaan. Kun näytelmä alkaa, se imee katsojan sisäänsä niin intensiivisesti, että tuntuu kuin eläisimme tapahtumissa ja henkilöiden ihmiskohtaloissa mukana. Kirosimme mielissämme epäoikeudenmukaisuuksia, vääryydet vihloivat, onnen hetkissä hyrisimme mukana.

Voi mihin lentoon ohjaaja Antti Mikkola on näyttelijänsä saanut! Huikeaa, aivan ehdottoman erinomaista näyttelemistä, ei, vaan elämistä näyttämöllä. Pääosan naiset, yläluokkaisempi ja pidäkkeisempi Anna Sofia ja työläistaustainen, rohkea ja rempseä Hilma Maria riutuvat, kärsivät, kestävät, elävät nuoret elämänsä riipaisevan todesti kumpikin tahoillaan. Erilaiset elämät kohtaavat, etääntyvät, löytävät taas yhteisen ymmärryksen. Toisistaan, ja yhteiskunnasta. Tunteet tulevat näyttämöltä suoraan katsojan sydämeen. Hilman huuto tuntuu sielussa vieläkin. Nuoret näyttelijät Henna Sormunen ja ”Tampereen laina” Veera Herranen tekevät erinomaista työtä isolla tunteella, jonka tuntee katsomossakin.

Miten taas on osattu jakaa juuri oikeat roolit niihin täydellisesti sopiville näyttelijöille? Tuntuu siltä, että jokainen on paras paikallaan. Saa sen henkilön elämään. Turha luetella tässä kaikkia, jokaikinen on aivan loistava roolissaan. Mukavaa oli bongata näyttämöltä ”vanha rouva” Sari Jokelin, loistovedossa edelleen.

Lavastus on huikea. Silmät rävähtivät auki heti ensimetreillä, miten kummassa Teppo Järvinen osaa loihtia kaikkea niin spesiaalia? Kaikki muukin teknisen puolen tavara, puvustus ja äänipuoli loisti, taas kerran. Ihme porukkaa, kyllä osaavat.

Tämä on upeaa teatteria, koskettavaa elämää, elävää historiaa, ainutlaatuista ajankuvaa. Menkää katsomaan ja kokemaan teatterielämys. Sanoisin että parhaasta päästä draamaa näillä lakeuksilla. Herättää ajatuksia, niin kuin hyvän teatteriesityksen pitääkin.

JUSSI UUSIMÄKI 
Keski-iän jo ylittänyt Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020-2022

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.