Blogi

Sohvakriitikolta: ”Hän tuo jalokivet harmauteen”

30.10.2020

Helena Rängman on Seinäjoen kaupunginteatterin Evita. Kuva: Jukka Kontkanen

Teatteriin lähtiessä käännyn vielä ovelta, ettäkö lähtisin katsomaan Evitasta kertovaa musikaalia ilman korvakoruja? En sentään. Teatteriin astellessa odottavan tunnelman aistii jo narikassa. Kaikki ovat tulleet tietäen, etteivät ole ehkä entisellään lähtiessään kotiin. Viimein kaikki pääsevät paikoilleen istumaan ja myöhäisherännäisetkin saavat puhelimensa lentotilaan. Heti esityksen alkaessa mietin, kunpa penkissä olisi turvavyö.

Tavallisen, jännitystä hitaasti kehräävän juonen sijaan Evita alkaa ryminällä. Eva Perón on juuri kuollut ja koko Buenos Aires on pukeutunut surupukuun. Katosta laskeutuvat massiiviset pitsiristit kertovat katsojalle heti, että kyseessä on argentiinalaisten pyhimys.

Evitan vaiheikkaan elämän sovittaminen musikaaliksi ei varmasti ole ollut helppoa. Tai mistä sitä tietää, onhan asialla ollut lukemattomista menestysmusikaaleista vastannut kaksikko: säveltäjä Andrew Lloyd Webber ja libretisti Tim Rice. Molemmilla tuntuu olevan voimakas suhde Evitan tarinaan, onhan Rice nimennyt tyttärensäkin Evitan mukaan Evaksi. Molemmat herrat ovat ritarin arvonsa ansainneet, sävellys ja käsikirjoitus ovat vaikuttavia. Evitan on suomentanut Mikko Koivusalo.

Spektaakkeli on Tuomas Parkkisen ohjaama. Katsoja voi heti tehdä huomioita, joiden pohjalta ei tule yllätyksenä, että Parkkisella on vahva tausta oopperoiden ohjaajana. Näyttelijöiden jokainen ele ja ilme vaikuttaa tarkasti hallitulta ja hiotulta. Asemointi on tehty taidokkaasti, näyttelijät sijoittuvat näyttämöllä niin etteivät jää toistensa varjoon. Kontrastin käyttö kautta linjan osoittaa huikeaa harkintaa. Evitalla on kaksi ääntä, kaunis satakielimäinen lirkutus jolla hän puhuu kansalle, ja paikoittain lähes korvia särkevä rääkäisy, jota hän käyttää puhuessaan lähimmilleen. Osa lavasteista ja rekvisiitasta on toteutettu äärimmäisen realistisesti, osa taas hyvin minimalistisesti, kuten bussi joka on todellisuudessa vain tanko, ratti ja jonossa seisovia näyttelijöitä. Ohjaaja luottaa selvästi näyttelijöiden ammattitaitoon.

Rängman on täydellinen yhdistelmä rujoa ja kuulasta

Maria Eva “Evita” Duarte de Perónin tarina elää tässä päivässä Marie-Antoinetten lailla. Nuori, kansan valloittava nainen, jonka loisteliasta elämää köyhät saavat elää päiväunissaan. Kuka voisi vastustaa rahasuihkulähteessä makaavaa Robin Hoodia, joka heittää ohikulkijalle kakunpalan? Toiset rakastavat, toiset vihaavat, mutta kylmäksi ei jää kukaan.

Musikaalissa on hyvin ajankohtainen ote. Evitasta ei ole yritettykään tehdä sattuman kautta huipulle noussutta tyttörukkaa tai Disney-prinsessan kaltaista todellisen rakkauden perään huokailijaa. Hän tapaa Juan Perónin, Argentiinan tulevan presidentin ja tarttuu tilaisuuteen. Esitys kuvaa Perónien suhdetta ensisijaisesti poliittisena hyötysuhteena, ei vuosisadan rakkaustarinana. Aluksi Eva on korkeintaan ihan tavallinen maalaistyttö, joka nousee reittä vai pitäisikö sanoa reisiä pitkin häpeilemättä asemaansa valtion vallankahvassa. Eva saa kuulla, että sänkypuuhia tässä tarvitaan, eikä kannanottoja ja ettei hän ole politiikan kannalta edes olemassa. Eva ei luovuta, koska tietää että murrosvaiheessa kansa tarvitsee Evitaa, jonka kosketus muuttaa kaiken kullaksi. Hän on maan ensimmäinen nainen, termin jokaisessa merkityksessä.

Uraauurtavuuden keskellä mietin, että vaikka ikiaikainen teatteriperinne onkin, niin eikö miehet sukkahousuissa ole jo nähty? Mielestäni pakkohauskan kohtauksen Chestä sukkahousuissa olisi voinut unohtaa. Se ei puujalkavitsimäisyydessään asettunut Evitan viekkaaseen tunnelmaan.

Evitana nähdään kuvankaunis voimanainen Helena Rängman. Rängman on selvästi mennyt Eva Perónin nahkoihin, hän ei vain esitä Evitaa, näyttämöllä hän on Evita. Rängman on täydellinen yhdistelmä rujoa ja kuulasta.

Vahvoja naisosia nähtiin esityksessä useampia, rakastajattarena nähty Petra Pääkkönen häikäisi äänellään ja haavoittuvuudellaan. Hän näytti vähäeleisesti senkin puolen rakastajattarista, jota harvemmin näyttämöillä nähdään. Tyttö sairausvuoteella, Marketta Koivisto, sai kyyneleet silmiin kaikilla vierustovereillani. Tyttö sinä olet tähti!

Chen hahmo on tarinan kannalta hyvin oleellinen, hän kuljettaa sitä eteenpäin. Che on musikaaliin keksitty henkilö, joka on sekä kertoja että ikään kuin Evitan olkapää ja oikea käsi. Minun näkemässäni esityksessä Chen roolia tulkitsi understudy Julius Martikainen. Hän esiintyi sellaisella taidolla ja varmuudella, että ei siinä kerinnyt paljon Maunukselan Markon perään huokailemaan.

Juan Perónia esitti Esa Ahonen ja tangolaulaja Magaldia Jari Jaakonaho. Molemmat hoitivat hienosti vahvat roolinsa. Ahonen tarvittavalla jämäkyydellä ja Jaakonaho juuri oikealla tavalla ovelasti. Evitan miehet jäivät tässä esityksessä sivuosaan, niin kuin kuuluikin. He olivat mahdollistamassa Evitalle hänen spottivalonsa.

Näyttelijäkaartista haluan nostaa framille myös Pyry Smolanderin, jonka ilmeikkyys ja loistava tanssi tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli selvästi Buenos Airesissa, ei töissä.

Lavasteet saivat ihmettelemään kerta toisensa jälkeen, onko kyseessä tosiaan Seinäjoen kaupunginteatteri eikä teatteri jossakin maailman suurkaupungeista. Vaikka koen olevani jonkinlaisessa käsityksessä kaikenlaisista montuista ja hisseistä mitä näyttämö voi kätkeä sisäänsä, en arvannut, että lattiasta voisi nousta kokonainen asunto. Lavastuksen on suunnitellut Marjatta Kuivasto ja tarpeiston Airi Lakso. Heillä on molemmilla selvästi takanaan osaava tiimi.

Evitan puvut elävät aivoissani vuokraa maksamatta.

Värejä oli käytetty tarkoin luomaan erilaisten tilojen tunnelmia ja ilmapiirin sävyjä. Valaistus oli juuri sellainen kuin aina toivoisikin: imarteli näyttämön tapahtumia ja valaisi henkilöt juuri oikealla tavalla mutta kuitenkin niin, ettei sitä tullut oikeastaan ajatelleeksi. Valot on suunnitellut Hannu Raja-aho. Samanlaista kiitosta on ansainnut myös äänisuunnittelija Sakari Kiiski. Ääni oli juuri oikeanlaista, katsoja kuuli kaikki ne henkäykset jotka olivat heille tarkoitettu, mutta laulun puhjetessa kukkaan ei joutunut pitelemään korviaan.

Seitsenhenkistä orkesteria johti Timo Ristilä. He tekivät todella kunniaa Andrew Lloyd Webberille. Soitto soi jykevän varmana ja musiikki vei kuulijan nopeasti toiselle mantereelle.

Puvustus salpasi hengitykseni. Pukusuunnittelija Leena Rintala oli ymmärtänyt, että paljon on enemmän. Puvustus on suunniteltu hyvällä maulla kimallusta kaihtamatta ja puvustustiimi on toteuttanut jokaisen puvun äärimmäisen taidokkaasti. Kirjoitin välittömästi Joulupukille, että muuta en tänä vuonna tarvitse kuin samanlaisen vihreän aamutakin kuin Evitalla. Nuorisoslangia mukaillen voin todeta, että Evitan puvut elävät aivoissani vuokraa maksamatta. Leena, olet nero!

Hän ei vain puhu, hän myös saavuttaa!

Huolitellut sekä ajan hengen mukaiset kampaukset ja maskeeraukset ovat Johanna Uusitontin suunnittelemia. Ne viimeistelivät onnistuneen puvustuksen ja korostivat niin ylimistön loistoa että sairaiden kelmeyttä. Erityismaininta kampauksista, jotka kestivät muuttumattomina tanssin tiimellyksestä huolimatta.

Jukka Haapalaisen koreografioista kertoo minusta eniten se, että kaikista näyttelijöistä huokuu tanssin ilo katsomoon saakka. Koreografiat ovat johdonmukaisia ja tarinaa tukevia, musikaaleille tyypillistä ele- ja liikekieltä on käytetty juuri sopivasti. Ilman ääntäkin tietäisi musikaalia katsovansa, mutta suurimmat kliseet ja jazzkädet on jätetty pois.

Kansa edusti Evan lapsia. Hän kuoli nuorena, biologisesti lapsettomana naisena, mutta ei ole unohtunut. Evan viimeiset hetket olivat vaiteliaita ja voimattomia, mutta hänen tarinansa elää vahvana. Evan tie oli yksin hänen ja sille suunnan näytti loistokkuus. Joku saattoi ajatella hänen olevan vailla koulutusta pelkkä kaunistus, mutta hän itse ehkä ymmärsi olevansa jalokivi harmaudessa. Evita on tarina huikentelevaisen naisen pyrkyryydestä, sen kauneimmassa valossa.

Lähtiessä katsahdan itseäni aulan suuresta peilistä ja ajattelen, että taidan varastaa musikaalista lainauksen uudeksi mantrakseni: ”Hän ei vain puhu, hän myös saavuttaa.” Lokakuun harmaaseen iltapäivään astellessani tuntuu, että täytyisi lähettää jollekulle postikortti ja kertoa että olen juuri palannut Argentiinasta.

RIINA HAUKKALA
Seinäjoen kaupunginteatterin sohvakriitikko v. 2020–2021

Sohvakriitikot ovat valikoitu joukko teatteritaiteen ystäviä, jotka katsovat Seinäjoen kaupunginteatterin esityksiä ja kirjoittavat niistä arvion teatterin blogiin.