Blogi

Näytelmä, joka ansaitsee palata näyttämölle

9.2.2016

Teatterien – tai yleisemmin elämystuottajien – mainoslauseet ovat usein yliampuvia, mutta Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmän kohdalla ”Paras kotimainen näytelmä viimeiseen 20 vuoteen”, ei tunnu lainkaan liioitellulta. Olen pitänyt esim. monista Reko Lundánin ja Sirkku Peltolan näytelmistä kuin myös ohjaaja Antti Mikkolan omasta Kuningatarleikit-näytelmästä. Kuitenkin muutamat Jouko Turkan 90-luvun näytelmät, kruununa näistä yhdessä poikansa Juha Turkan kanssa kirjoittama Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, kuuluvat kotimaisen näytelmäkirjallisuuden parhaimmistoon viimeisen 20-30 vuoden ajalta.

Teksti on ainakin niin huima, vaikka se on ”sen hullun” kirjoittama, että se ansaitsee palata näyttämölle.

Muiden edellä mainittujen näytelmäkirjailijoiden teksteihin ovat muutkin tarttuneet, mutta Jouko Turkan käsiala on niin omalakistaan, että siihen ei oikeastaan kukaan ole uskaltanut tarttua. Ainakaan itselläni se ei ole käynyt edes mielessä. Nyt Antti Mikkola on sellainen rohkelikko, joka on päättänyt yrittää. Hatunnosto jo tuosta uskaliaisuudesta. Teksti on ainakin niin huima, vaikka se on ”sen hullun” kirjoittama, että se ansaitsee palata näyttämölle.

Muistan, kuinka melko tarkalleen 20 vuotta sitten istuin Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterin ensi-illassa. Viereisellä tuolilla, kakkosrivin keskellä, istui Väinö Linnan leski, Kerttu, joka otti minut luottohenkilökseen esityksen kuluessa. Emme tunteneet toisiamme entuudestaan, mutta se ei estänyt Kerttua kommentoimasta minulle näytelmää, jota seurasimme innostuksesta pakahtuneina. Muutaman minuutin välein hän kääntyi puoleeni kommentoidakseen jotain näytelmän yksityiskohtaa tai yksittäistä repliikkiä. Hykertelimme ja haltioiduimme.

Esitys oli hullu, hulvaton ja vauhdikas. Kestoltaan se oli varmaankin lähemmäs kolme tuntia, mutta kertaakaan en vilkaissut kelloani, aika kului kuin siivillä. Se oli niitä kertoja, jolloin olisin katsojana halunnut nousta mukaan esitykseen. Siis osallistua roolihenkilönä, jonka olisin improvisoinut siinä hetkessä ja luottanut, että näin on lupa toimia. Että työryhmä varmasti hyväksyy sen.

Jouko Turkka, jonka työparina oli oma poika Juha, oli tuolloin oivaltavassa iskussa. Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa on keskimmäinen osa Turkan Rakkaus-trilogiaa, joka alkoi vuotta aiemmin Lappeenrannassa ja päättyi vuotta myöhemmin Poriin. Työviksen näytelmä oli muodoltaan ja tarinankuljetukseltaan ehyin. Ja oli siinä myös erinomaiset näyttelijät. Eila Roine Madamena puhui kuin omaa tekstiään. Ja Niemelän Juhanin vimmaista energiaa vääpeli Erkki Erkkilänä oli ilo katsoa. Pekka Himasena punasteli Turkka Mastomäki ja Kati Herukkana hekumoi Sari Tirkkonen. Juuri kokeneet näyttelijät Turkka viritti mainioon iskuun myös muiden teattereiden ohjauksissaan. Ehkä nuorempien näyttelijöiden roolitkin Turkka kirjoitti yksiulotteisemmiksi.

Pekka Himanen on se hahmo, joka on elänyt myös oikean elämän näiden kahdenkymmenen vuoden aikana, kun näytelmä on odottanut uutta tulemistaan. Hänen tarinaansa ainakin katsoo nyt uudesta kulmasta. Onko Pekka Himanen nyt Jyrki Kataisen kaveri vai mennäänkö entiseen malliin? Ohjaajan sovitustyö on ratkaisevassa osassa. Elämä julkisuuden ja lööppien takana on Antti Mikkolalle tuttu aihe, juurikin hänen oman Kuningatarleikit -näytelmänsä kautta. Sitä kautta uskallan odottaa aikamoista revittelyä tämänkin näytelmän osalta.

Olen vuosien saatossa opetellut ja oppinut asettumaan ammattikuvani ulkopuolelle teatteriesitystä katsoessani. Pyrin siis eläytymään peruskatsojan tavoin. Tällä kerralla minulla tulee olemaan täysi työ yrittäessäni unohtaa 20 vuoden takaisen huikean esityksen. Yritän olla vertaamatta ja annan täyden tukeni tälle rohkealle tekijäryhmälle. Yrittänyttä ei laiteta.

JUHA VUORINEN
FM, teatterinjohtaja

Tampereella näytelmän rooleissa nähtiin Eila Roine, Turkka Mastomäki/Valtteri Tuominen, Juhani Niemelä ja Sari Tirkkonen/Minna Hokkanen.