fbpx

Teatterin verkkolehti

Blogi

Blogiarvio: Poika on eri puusta kuin muut

18.2.2022

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Poika iskee suoraan yhteen tämän ajan kipupisteeseen. Nuoret kärsivät masennuksesta, joka johtaa toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Nuori käpertyy sisäänpäin eikä osaa puhua pahoinvoinnistaan. Masennus johtaa eristäytymiseen, ja pahan olon kehä vain kiristyy.

Tarinan poika Niko kasvaa perheessä, jossa isä Petri ja äiti Anne ovat kiireisiä ja ilmeisen menestyviä työelämässään. Isä kohtaa uuden naisen ja jättää perheensä. Niko jää asumaan äidin luokse.

Teini-iässä pojan ahdistus syvenee masennukseksi. Hän yrittää helpottaa oloaan kävelemällä päiväkausia ja viiltelemällä itseään. Kouluun Niko ei halua mennä. Äidin kanssa hän ei saa puhutuksi. Eikä isänkään.

Poika yrittää kohentaa tilannetta muuttamalla isän ja tämän uuden perheen luokse. Isällä ja hänen uudella vaimollaan Sofialla on pieni vauva, Nikon pikkuveli.

Uusi koulu ja uudet perhekuviot vain pahentavat tilannetta. Niko yrittää itsemurhaa, mutta Sofia löytää hänet ja toimittaa sairaalaan. Nikon pitäisi jäädä hoitoon pitkäksi aikaa.

Elissa-näyttämön intiimi tila on lavastettu tummin sävyin ja läpinäkyvin metallirakentein. Tummuus korostaa tarinan synkkyyttä. Lavastussuunnittelija Juha Pylväs alleviivaa elämän ja yhteiskunnan rakenteiden rujoutta huonekaluilla, joista puuttuu osia. Nojatuolissa ei ole istuinta ja tuoli keikkuu kolmella jalalla. Pyörönäyttämöä käytetään vaihtelemaan kohtauksia, ja huonekaluja siirrellään joskus turhankin tiuhaan.

Leena Rintalan suunnittelemat asut ovat laadukkaan näköisiä eli viestivät roolihahmojen vakavaraisesta elämästä. Asujen väreillä maalataan tarinan henkilöiden mielialaa. Hannu Raja-ahon suunnittelemat valot ja Riku Metsä-Ketelän äänimaailma täydentävät kerrontaa onnistuneesti.

Ohjaaja Juha Siltanen työryhmineen on onnistunut luomaan näyttämölle uskottavan kertomuksen. Jani Johanssonin Petri-isä kamppailee syyllisyytensä kanssa. Mari Pöytälaakson Anne-äiti on eroahdistuksen lamaannuttama eikä pysty auttamaan poikaansa.

Konsta Laakso tekee komean roolisuorituksen Nikon osassa. Hän on mustaan huppariin piilottautunut teini, jonka masennus ilmenee fyysisenä käpertymisenä ja äänettömänä avunhuutona.

Petrin uutta vaimoa Sofiaa esittävä Heidi Ajanto on täynnä nuoren äidin tulevaisuususkoa. Sofiakin ahdistuu, kun huomaa joutuneensa keskelle kieppuvaa perhehelvettiä.

Mielisairaalan psykiatrista ja hoitajasta on jostain syystä tehty koomisia hahmoja. Onko tarkoitus keventää synkkää tarinaa pakkomielteisellä psykiatrilla ja hösäävällä hoitajalla? Liisu Aurasmaan lääkäri ja Jukka-Pekka Ahingon hoitaja ovat kuitenkin alansa asiantuntijoita. Nikon vanhempien olisi kannattanut uskoa tiedettä eikä omaa tunnettaan.

Seinäjoen kaupunginteatterin Poika on esitys, joka pitää otteessaan. Loppupuolelle on rakennettu yllätyksiä, jotka saavat katsojan haukkomaan henkeään. Zellerin tarina on vakava viesti päättäjille, jotka vähättelevät nuorten mielenterveysongelmia. Nuori ei pääse syvästä masennuksen montusta ylös ilman aikuisen apua.

RAIMO HAUTANEN 
taidekriitikko

Ohjelmistossa

Poika

Kommentit (4)

    N.H sanoo:

    Tämä oli niin huikea näytös! Aivan huikeat roolisuoritukset, etenkin juuri Konstalta joka eläytyin niin täydellisesti rooliinsa. Kaikki eleet ja ilmeet saivat tämän ”Nikon” tuntumaan aidolta henkilöltä siellä lavalla. Iso kiitos kaikille näyttelijöille ja muille jotka ovat olleet osana tämän toteutumista Seinäjeolla! Tulen vielä katsomaan uudelleen, niin vaikuttava tämä oli.

    teatterin tiedotus sanoo:

    Kiitos N.H
    <3

    M.Y. sanoo:

    Kävin tämän myös katsomassa, ja vaikken kovin monia näytelmiä elämäni aikana ole vielä ehtinyt näkemään, tuli tästä silti ehdottomasti suosikkini. Poika oli pysäyttävä ja osittain sydäntäsärkevä, mutta myös erittäin realistisesti toteutettu näytelmä. Välillä tuntui enemmän siltä kuin olisi päätynyt vahingossa seuraamaan jonkun oikean perheen elämää, sillä näyttelijät todella osasivat hommansa. Vanhempien suhtautuminen ja kommentit Nikon huonosta olosta ovat juuri sellaisia, mitä olen oikeassakin elämässä monesti kuullut, eli liiallista ylidramaattisuutta ei ollut, mikä osaltaan teki kokonaisuudesta vielä todenmukaisemman. Vaikka näytelmän lopetus olikin hyvin traaginen, on mielestäni toisaalta hyvä, että näytetään myös se toinen puoli asioihin, että kaikilla tarinoilla ei sitä onnellista loppua ole, etenkään, jos ei tukea ole tarpeeksi saatavilla. Uskon,että tämä näytelmä todella sai monet ajattelemaan suhtautumistaan mielenterveysongelmiin, ja ehkä paremmin ymmärtämään niiden vakavuuden. Kenties jotkut jopa rohkaistuivat tämän valossa hakemaan apua omiin ongelmiinsa, tai antamaan sitä avun tarpeessa oleville läheisilleen.
    Täytyy kyllä vain sanoa, että tässä teoksessa oli kaikki käsikirjoituiksesta ja ohjauksesta lavasteisiin ja tietenkin näyttelijöiden loistaviin suorituksiin aivan fantastista!

    teatterin tiedotus sanoo:

    Kiitos M.Y. Kauniisti sanottu

Lisää kommenttisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.