Blogi

Turkka, Himanen ja se rakkaus

18.3.2016

Reilut 20 vuotta sitten tein ohjaaja Jouko Turkasta ja filosofi Pekka Himasesta yhteishaastattelun (Image 6/1994), joka on yksi pitkän toimittajanurani merkillisimpiä kokemuksia.

Image-lehtileike 1994. Ote Silja Lanas Cavadan kirjoituksesta.

On vuosi 1994. Nousemme hissillä Hotelli Tornin näköalabaariin Helsingissä. Tila on varattu pariksi tunniksi vain meille. Olen noin 25. Minua jännittää. Himanen, 21, on hiljan väitellyt tohtoriksi Bertrand Russelin uskontokritiikistä. Turkka, 52, puolestaan julkaissut romaanin Häpeä, joka kertoo kaiken muun ohella… niin, rakkauden etsinnästä.

Menetän toimittajana tilanteen hallinnan.

Olen valmistellut kysymyslistan. Maailmaa syleileviä teemoja (nuori toimittajanalku), joista toivon Turkan ja Himasen keskustelevan keskenään, ehkä väittelevänkin. Haastattelusta tulisi kahden miehen dialogi, nuoren ja vähän vanhemman miehen kohtaaminen.

Ja minä ohjaisin tämän kaiken (näin kuvittelin).

Asetumme pyöreään pöytään. Ohjaaja Turkka ottaa näyttämön oitis haltuunsa, kutsuu Himasta ”kaksikymppiseksi räkänokaksi” ja sanoo, että hänellä on nuorelle filosofille ”vain yksi kysymys”.

Filosofi Himasen hermot pitävät. Hän lähestyy ohjaajaa varovasti, kuin hiipien: ”Minä olen pitänyt sinua rohkaisevana esimerkkinä halusta kyseenalaistaa asioita. Ja jossain mielessä minulla itsellänikin on sama päämäärä, jos se ylipäätään on sinun päämääräsi… Olen osittain ihanteellinen, mutta lähtökohtani on välittäminen (caring) ja halu vaikuttaa ja halu…”

Tämän jälkeen mikään ei enää mene käsikirjoituksen mukaan.

Minun ainoa kysymykseni on…

Turkka ja Himanen pudottelevat repliikkejään toinen toisensa perään kuin itseohjautuvat näyttelijät. Asetelma baarissa alkaa muistuttaa enemmän näytelmää, tai performanssia, kuin lehtihaastattelua (ei se mitään, ajattelen). On katsomo (minä ja valokuvaaja) ja näyttämö (Turkka ja Himanen).

Menetän toimittajana tilanteen hallinnan. Muutun statistiksi, siirtelen sanelulaitetta haastateltavalta toiselle kuin kone. Valokuvaajan silmissä näkyy innostus.

Haastattelu kulkee silmiemme edessä täysin omia ratojaan (paremmin kuin itse osaisin koskaan ”ohjata”): julkisuus, mediailmiö, myötätunto, tiede, petos, valhe…

Siirrän kysymyspatteristoni syrjään. Sille ei ole enää käyttöä.

Pekka Himanen: On ehkä liian kova yleistys, että tämä yhteiskunta on kokonaan kova. Olemme panostaneet 400 vuotta taloudelliseen, teknologiseen ja tieteelliseen kehitykseen, ei se kaikki ole mennyt väärään suuntaan. Meillä on hirveästi voimavaroja, jotka voivat osoittautua voimavaroiksi. Esimerkkitapaus on kahden ihmisen kohtaaminen. Jos minä kohtaan Jouko Turkan, voisin periaatteessa ajatella, että nyt lyttään Jouko Turkan…

Jouko Turkka: Yritäs!

Himanen ei edes yritä.

Pekka Himanen: Ajattelen Jouko Turkan mahdollisuutena ja voimavarana, en uhkana ja vastuksena.

Turkka hyökkää ja provosoi. Hän perääntyy, ja taas hyökkää.

Media on tehnyt Turkasta suuren väärinymmärretyn, päähänpotkitunkin. Näin hän kokee. Hän on elänyt ”surkean, tyhmänä pidetyn elämän, joka on ollut täysin armoton”.

Nuori Himanen suhtautuu julkisuuteen luottavaisesti (vielä tässä vaiheessa). Esa Saarisen suojatti, jonka media nosti hetkessä jalustalle. Himanen kokee olevansa ”mediailmiö de facto”, ja ”median vaikutusmaailma on olennainen, jos haluaa muuttaa asioita”.

Pekka Himanen: Oletetaan, että Jouko Turkka haluaisi kyseenalaistaa jonkun arvon. Sulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä mediaan kyseenalaistamaan tämä arvo.

Jouko Turkka: Niin luullaan!

Turkka pillastuu.

Jouko Turkka: Kun sinä sanot, että olet mediailmiö, olisin toivonut näkeväni kasvoillasi inhon ilmeen. Katso minun naamaani ja käsitä, mikä määrä vääryyttä ja nurkkaanajoa.

Tämä on Tornin baarinäytelmän (ja lehtijuttuni) kliimaksi.

Sen jälkeen ohjaaja antaa palaa:
Jouko Turkka: Minun ainoa kysymykseni on, mitä Suomen nuorin filosofian tohtori tietää vitusta? Miksi et nosta suurta kysymystä naisen sukupuolielimistä, koska koko läntinen kulttuuri kiertää sitä? Tämä oli ainoa kysymykseni. Muu oli provosointia. Nyt alkaa vasta filosofinen keskustelu.

Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Topi Kohonen (vas.), Anna Ackerman ja Jukka Puronlahti.

Silja Lanas Cavadan haastattelu on mukana Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmässä. Kuvassa Topi Kohonen Pekka Himasena, Anna Ackerman toimittajana ja Jukka Puronlahti Turkkana. Kuva: Jukka Kontkanen.

 

Pekka Himanen: Tämä oli vähän yllättävä kysymys, mutta Jouko Turkalta sitä voi odottaa. Sanotaan näin, että…

Jouko Turkka: Arvostelepa ensin kysymys!

Pekka Himanen: Tarkoitan, että se on positiivisen railakas kysymys…

Jouko Turkka: Sinä pidät tätä railakkaana, et ihmisonnen peruskysymyksenä. Kuitenkin puhut siitä, kuinka pitäisi elää. Teillä yliopiston filosofian laitoksella ei ole lainkaan vittuseminaareja, vaikka nyt olisi jo tabujen antama mahdollisuus käsitellä niitä.

Jouko Turkan viimeinen repliikki Tornin baarissa pysäyttää minut.

Pekka Himanen: Kun puhutaan vitusta, se saa helposti alentavan sävyn. Mutta olen nyt täysin eri mieltä. Ei kaikki palaudu vittuun. En tiedä, mitä haet vittuseminaariaiheella, mutta esimerkiksi minun väitöskirjani käsittelee myös seksuaalietiikkaa. Ehkä se ei kuitenkaan sinua tyydytä.

Jouko Turkka: Ihmisaivoistakin tiedetään paljon enemmän!

Tämä on Tornin baarinäytelmän (ja lehtijuttuni) kliimaksi. Istun vieressä mykkänä.

Kaksi vuotta Imagen haastattelun jälkeen Jouko ja Juha Turkka julkaisivat näytelmän Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Sen päähenkilö on (yllättäen) Suomen nuorin filosofi Pekka Himanen. Näytelmän toinen mieshenkilö on ilmiselvä ohjaaja Jouko Turkka. Turkka on kääriytynyt vääpelin hahmoon. Eläköitynyt vääpeli on pettynyt rakkaudessa. Vääpeli haluaa kouluttaa nuorta filosofia.

Myös Turkat kysyvät näytelmässään, voiko olla filosofian tohtori, jos ei vielä tiedä rakkaudesta mitään. Monien mukaan näytelmän aihe on (kaiken muun ohella) ennen kaikkea provokaatio.

Näytelmä kysyy, onko provokaatio enää mahdollista teatterissa? Tämän päivän Suomessa ja sometodellisuudessa voisimme kysyä, pitäisikö kaikesta provokaatiosta ylipäätään provosoitua?

Kaksikymmentä vuotta sitten provokaatio puri. Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmää esitettiin Tampereen Työväen Teatterissa täysille katsomoille pari vuotta. Turkka ohjasi näytelmän itse, siitä tuli teatteritapaus, ”paras kotimainen näytelmä viimeiseen 20 vuoteen”.

Nyt ohjaaja Antti Mikkola on tehnyt Seinäjoella näytelmästä oman sovituksensa.

Mikkola tuo näytelmän tekstiin uuden tason, jossa Turkan ja Himasen hahmot kommentoivat itseään. Mukana on myös mediasta napattua tekstiä, dialogia Turkan ja Himasen yhteishaastattelusta sekä ote Long Playn julkaisemasta Himasen etiikka -jutusta. Mikkola myös ohjaa näytelmän.

Miten yleisö ottaa näytelmän vastaan 20 vuotta kantaesityksensä jälkeen? Miten Suomi, ja me suomalaiset, olemme muuttuneet tässä ajassa? Provosoidummeko me?

Kun luen Imagen juttua 20 vuoden jälkeen, vakuutun, että haastattelussa ja Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmässä on kummassakin kyse paljon muustakin kuin provokaatiosta. Koska haluan olla hitusen idealisti, sanon: myötätunnosta, välittämisestä, ehkäpä myös siitä rakkaudesta (sen kaipuusta).

Jouko Turkan viimeinen repliikki Tornin baarissa pysäyttää minut:
”Jos minä hyökkään, se tarkoittaa vain, että huudan apua.”

SILJA LANAS CAVADA
Kirjoittaja on toimittaja, YTM ja tiedotusopin jatko-opiskelija

Image 6/1994: Jouko Turkka ja Pekka Himanen, Keskustelu. Maailmanpyörä.

Lisää kommenttisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*

Samuli Putro suurella lavalla su 26.3. klo 18LUE LISÄÄ