Blogi

Näytelmä, joka ansaitsee palata näyttämölle

9.2.2016

Näytelmä, joka ansaitsee palata näyttämölle

Teatterien – tai yleisemmin elämystuottajien – mainoslauseet ovat usein yliampuvia, mutta Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmän kohdalla ”Paras kotimainen näytelmä viimeiseen 20 vuoteen”, ei tunnu lainkaan liioitellulta. Olen pitänyt esim. monista Reko Lundánin ja Sirkku Peltolan näytelmistä kuin myös ohjaaja Antti Mikkolan omasta Kuningatarleikit-näytelmästä. Kuitenkin muutamat Jouko Turkan 90-luvun näytelmät, kruununa näistä yhdessä poikansa Juha Turkan kanssa kirjoittama Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, kuuluvat kotimaisen näytelmäkirjallisuuden parhaimmistoon viimeisen 20-30 vuoden ajalta.

Teksti on ainakin niin huima, vaikka se on ”sen hullun” kirjoittama, että se ansaitsee palata näyttämölle.

Muiden edellä mainittujen näytelmäkirjailijoiden teksteihin ovat muutkin tarttuneet, mutta Jouko Turkan käsiala on niin omalakistaan, että siihen ei oikeastaan kukaan ole uskaltanut tarttua. Ainakaan itselläni se ei ole käynyt edes mielessä. Nyt Antti Mikkola on sellainen rohkelikko, joka on päättänyt yrittää. Hatunnosto jo tuosta uskaliaisuudesta. Teksti on ainakin niin huima, vaikka se on ”sen hullun” kirjoittama, että se ansaitsee palata näyttämölle.

Muistan, kuinka melko tarkalleen 20 vuotta sitten istuin Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterin ensi-illassa. Viereisellä tuolilla, kakkosrivin keskellä, istui Väinö Linnan leski, Kerttu, joka otti minut luottohenkilökseen esityksen kuluessa. Emme tunteneet toisiamme entuudestaan, mutta se ei estänyt Kerttua kommentoimasta minulle näytelmää, jota seurasimme innostuksesta pakahtuneina. Muutaman minuutin välein hän kääntyi puoleeni kommentoidakseen jotain näytelmän yksityiskohtaa tai yksittäistä repliikkiä. Hykertelimme ja haltioiduimme.

Esitys oli hullu, hulvaton ja vauhdikas. Kestoltaan se oli varmaankin lähemmäs kolme tuntia, mutta kertaakaan en vilkaissut kelloani, aika kului kuin siivillä. Se oli niitä kertoja, jolloin olisin katsojana halunnut nousta mukaan esitykseen. Siis osallistua roolihenkilönä, jonka olisin improvisoinut siinä hetkessä ja luottanut, että näin on lupa toimia. Että työryhmä varmasti hyväksyy sen.

Jouko Turkka, jonka työparina oli oma poika Juha, oli tuolloin oivaltavassa iskussa. Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa on keskimmäinen osa Turkan Rakkaus-trilogiaa, joka alkoi vuotta aiemmin Lappeenrannassa ja päättyi vuotta myöhemmin Poriin. Työviksen näytelmä oli muodoltaan ja tarinankuljetukseltaan ehyin. Ja oli siinä myös erinomaiset näyttelijät. Eila Roine Madamena puhui kuin omaa tekstiään. Ja Niemelän Juhanin vimmaista energiaa vääpeli Erkki Erkkilänä oli ilo katsoa. Pekka Himasena punasteli Turkka Mastomäki ja Kati Herukkana hekumoi Sari Tirkkonen. Juuri kokeneet näyttelijät Turkka viritti mainioon iskuun myös muiden teattereiden ohjauksissaan. Ehkä nuorempien näyttelijöiden roolitkin Turkka kirjoitti yksiulotteisemmiksi.

Pekka Himanen on se hahmo, joka on elänyt myös oikean elämän näiden kahdenkymmenen vuoden aikana, kun näytelmä on odottanut uutta tulemistaan. Hänen tarinaansa ainakin katsoo nyt uudesta kulmasta. Onko Pekka Himanen nyt Jyrki Kataisen kaveri vai mennäänkö entiseen malliin? Ohjaajan sovitustyö on ratkaisevassa osassa. Elämä julkisuuden ja lööppien takana on Antti Mikkolalle tuttu aihe, juurikin hänen oman Kuningatarleikit -näytelmänsä kautta. Sitä kautta uskallan odottaa aikamoista revittelyä tämänkin näytelmän osalta.

Olen vuosien saatossa opetellut ja oppinut asettumaan ammattikuvani ulkopuolelle teatteriesitystä katsoessani. Pyrin siis eläytymään peruskatsojan tavoin. Tällä kerralla minulla tulee olemaan täysi työ yrittäessäni unohtaa 20 vuoden takaisen huikean esityksen. Yritän olla vertaamatta ja annan täyden tukeni tälle rohkealle tekijäryhmälle. Yrittänyttä ei laiteta.

Juha Vuorinen
FM, teatterinjohtaja

Tampereella näytelmän rooleissa nähtiin Eila Roine, Turkka Mastomäki/Valtteri Tuominen, Juhani Niemelä ja Sari Tirkkonen/Minna Hokkanen.

Kommentit (3)

    Janne Auvinen sanoo:

    Tässä on näytelmä, joka lienee suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kaikkein kirkkaimpia helmiä. Ralliteippiäkin on helmen kyljessä.

    Muistan, kuinka olin paskahalvauksen partaalla, kun katsoin tätä (silloin vielä) hienossa Kellariteatterissa, jossa näyttelijä oli koko ajan melkein sylissä. Juhani Niemelä oli jumalasta seuraava, Turkka Mastomäki, Sari Tirkkonen ja myöhemmin Minna Hokkanen absoluuttisen täydellisiä. Ja ihailuani häpeämättömästi yhtään peittelemättä sanon, että meirän äite taisi olla se jumala.

    Äitiä on pakko ihailla, en tiedä miten se jaksoi.

    Yhden vaiheen muistan erityisen hyvin tästä. Isä kuoli keskussairaalassa, hetki surtiin aktiivisesti ja sitten lähdettiin teatterille, kun piti päästä näyttelemään tätä. Joku kysyi, pitäisikö peruuttaa. Hulluna piti moista kyselevää, ei tietenkään. Ei jäänyt vanha rouva tuleen makaamaan. Tämä näytelmä taisi pelastaa sen liian syvältä surulta ja kaipaukselta.

    Jotenkin tuntuu siltä, että nyt on sellainen ensi-ilta tulossa, että täytyy lähteä äidin kanssa katsomaan.

    Anu Koskela sanoo:

    Nyökytellen luin teatterinjohtaja Juha Vuorisen tekstiä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmästä. Yhdyn täysin hänen mielipiteisiinsä. Mielenkiintoisia ja todella koskettavia olivat niin ikään Janne Auvisen muistot. Tuo Turkka-duon käsikirjoittama ja isä-Joukon ohjaama näytelmä oli todellakin teatteritapaus Tampereella 90-luvun lopulla. Kaikki puhuivat siitä. Minäkin nuorena suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana sain vihdoin hankittua itselleni ja niin ikään teatterista kiinnostuneelle miehelleni liput tuohon kyseiseen näytelmään. Se oli äärimmäisen vaikeaa: Kellariteatterin vähäiset piletit menivät kuin kuumille kiville. Pääsimme riville yksi.

    Näytelmä oli aivan erilainen, mihin olimme tottuneet. Heti alku löi ällikällä. Sitä seurasi valtava dialogisuus, joka ulottui myöskin katsomoon. Sen saimme tuta ensimmäisellä penkkirivillä, kun Eila Roine Madamena ponkaisi mukaan näytelmään keskeltämme ja Juhani Niemelä vääpeli Erkki Erkkilänä taputti poskiani. Teksti oli aivan valtavaa kielellistä ilotulitusta, jollaiseen pystyy vain harva näytelmäkirjailija. Roineen ja Niemelän roolisuoritukset olivat niin ikään vertaansa vailla.

    Itse en ole koskaan ennen tuota näytelmää kokenut vastaavaa, enkä ole kokenut sen jälkeenkään, vaikka monia hienoja näytelmiä olenkin seurannut. Vaikka minun on kahdenkymmenen eletyn vuoden jälkeen vaikea referoida näytelmän juonta, koska en ole millään tavalla tekstiin sittemmin törmännyt, jätti esitys minuun ja myös mieheeni silloin lähtemättömän jäljen. Muistan, että poistuimme katsomosta vaikuttuneina ja mykistyneinä.

    Ohjaaja Antti Mikkola on astunut suuriin saappaisiin. Teksti ei varmasti ole helppo ohjattava. Mikkolalla on kuitenkin kykyä ja raikkaita näkemyksiä, minkä sai todeta Seinäjoen kaupunginteatterin Romeossa ja Juliassa. Toivon sydämestäni, että Seinäjoella nähdään tänä keväänä 2010-luvun Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, joka jättää niin ikään jäljen, ei samaa kuin 90-luvun lopulla, vaan aivan omanlaisensa.

    Markku Turunen sanoo:

    Kylmät väreet menee vieläkin kun ajattelee niitä 150 esitystä joissa itse oli mukana Tampereella järjestäjänä ja avustajana. Hieno, vaikea, unohtumaton kokemus – onnea matkaan!

Lisää kommenttisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*